Mappi

Puhuvat sivut

2012-02-13T21:39:00.000+02:00

Katoavatko kirjat? Kierrätyspaperista on jo pula ja sitä raaka-ainetta tuodaan teollisuudelle jo ulkomailta ja osin joudutaan käyttämään peräti neitseellistä l. kierrättämätöntä paperikuitua. Yllättävä tieto. Paperin käyttö on siis sittenkin vähenemässä.

Teknologia on jo kehittynyt niin paljon, että taltioitu puhe, esimerkiksi lääkärien sanelut siirtyvät tekstiksi tietokoneen näytölle. Sanelukone opettelee aikansa käyttäjänsä äänenpainoja ja tapaa käyttää kieltä ja oppii muuttamaan puheen tekstiksi. Ehkä tässä jää yksi työvaihe pois ja rahaa säästyy. Toivottavasti johonkin tarpeellisempaan. Tosin siinä menee myös monta työpaikkaa.

Epikriisit lähetetään edelleen paperiversioina asiakkaalle. En tiedä, onko tulevaisuudessa mahdollisuus kuunnella omia potilastietojaan. Voisiko sen sanelukoneen äänitiedoston ladata sellaisenaan eArkistoon? Ja mieluummin vielä niin, että potilas saisi olla paikalla kuulemassa, mitä nauhalle menee. Ehkä tämä ei käy, koska siellä luetellaan ne pilkut ja pisteet. Se olisi liian yksinkertaista. Luulen että tekniikka sellaiseen jo olisi olemassa.

Onneksi löytyy suuri joukko vapaaehtoisia, jotka käyvät lukemassa esimerkiksi sanomalehtiä ääneen. Jokaisella näkövammaisella ei ole omaa kotilukijaa, joka rapisuttelisi painomusteen tuoksuista lehteä aamukahvipöydässä ja lukisi toivotut artikkelit ääneen. Äänilehtiä voi onneksi tilata ja äänikirjoja on myös ostettavissa, lainattavissa kirjastoissa ja ladattavissa myös verkosta. Lapsille ja aikuisille.

Puhuvat sivut vaativat syvempää keskittymistä kuin katseltavat sivut. Epikriisien sanat tosin vaativat tulkin tai sanakirjan, mutta satujen, romaanien ja runojen sanat avautuvat uusiin ulottuvuuksiin puhuttuina. Isän äänittämä iltasatu saattaa pelastaa lapsen päivän.

Pakinaperjantai: Puhuvat sivut

PS. Linkki: Valtakunnalliset äänilehdet

Tätä hain, mitä sain?

2012-01-04T16:53:00.000+02:00

Tasan vuosi sitten kirjoitin seuraavaa:

Sää

Koko Suomen taas kerran yllättänyt lumipeite paksuuntuu edelleen. Siperialaistyylinen viima nietostaa lunta ihmisen kannalta vääriin paikkoihin. Aurauskalusto saa kerrankin olla tuottavassa työssä ympärivuorokautisesti. Ei kirsku hiekka eikä sepeli kuten useina vähälumisina talvia aura-autojen jyrsiessä pari kertaa viikossa melkein lumetonta maata. Netin sääsivutkin tukkeutuvat lumeen. Sammakko tietää.

Juhannukseen mennessä lumi sulaa ja jäät lähtevät eteläisemmässä Suomessa. Kesällä saattaa olla kuusikymmentä celsiusastetta lämpimämpää kuin talvella. Syksyn ruska ehtii ennen ensilunta. Marraskuussa lumitykit aloittavat joka tapauksessa kuumeisen tykityksensä hiihtokeskuksissa, koska lumille on päästävä silloin kun ihminen päättää.

Vaalit

Kansa seuraa alkuvuoden vaaligallupeja ja pörssikursseja nenä netissä kiinni. Postistaan luopuvat kansanedustajat etsiskelevät uutta työtä. Jatkoon haluavat vaalirumbaavat vankistamalla omaa brändiään. Pään on pysyttävä pinnalla ja äänen kuuluvilla 24/7 ja fotoshopattujen kuvien näkyvissä mieluusti joka viestimessä. Vaalikoneet surraavat kysellessään, onko alamainen täysin samaa, melkein samaa, hiukan eri tai täysin eri mieltä vai onko yleensä mitään mieltä mistään.

Ehdokkaiden aikaa kuluu omilla YouTube-kanavilla, skypessä, mesessä tai chatissä. Blogeja syntyy ja sammuu. Facebook-kaverikutsuja satelee. Twitter visertää. Tupaillat ja torikokoukset muuttuvat somettamiseen, koska sitä vartenhan löytyy laajaa valokaapelikaistaa tuhansia kilometrejä. Naamakirjaan ilmestyy useita profiileja samoille ehdokkaille. Tuolloin näkyvyys on suurempi, tosin vain naamakirjalaisille. Vaaleissa ei sitten kuitenkaan juuri mikään muutu.

Palvelut

Muussakin asioinnissa kaikki kynnelle kykenevät pakotetaan verkkoon ja hoitamaan ennen kasvokkain saadut palvelut itse. Postitoimistot ja kyläkoulut vähenevät. Peeceet väistyvät ja kännyköillä surffaillaan, ostetaan tavarat, matkat, liput, autonpesut, cocacolat, lainataan rahat. Toisaalta kännykät pienenevät, toisaalta kasvavat kokoa. Kirjan kokoisen laitteen käyttö puhelimena vaatii aluksi totuttelua sekä soittajalta että katsojalta. Käteinen raha ei enää kelpaa joka paikassa. Se on vähintäänkin pestävä ennen käyttöä.

Vaaditaan taitoa näprätä ja alituisesti päivittää ja siinä sivussa päivitellä, ellei peräti sadatella, kaatuilevia alati uusiutuvia teknologiainnovaatioita kuten digitelevisioita, teräväpiirtotelevisioita, ipadeja, navigaattoreita, tabletteja. Onhan se globaali uutinen, jos tietyn puhelimeksi tarkoitetun laitteen toimimattomuuden vuoksi ei herää ajoissa töihin tai matkalle.

Elämän- ja tavaranhallinta

Kiire ja kulutus lisääntyvät. Paperin, maamme talouden entisen kivijalan, kulutus sekä kasvaa että vähenee. Paikallinen päivälehti esimerkiksi aloitti paperin säästämisen ostamalla vain toispuolisesti pintakäsiteltyä painopaperia. Lehti kääntää sivut itsekseen rullalle välittömästi, kun sen avaa aamukahvipöydässä. Ennustan, että tämä toimenpide nopeuttaa lehden muuttumista elektroniseksi.

Suomalainen kotidatan vakuutusinnovaatio myydään hyvällä hinnalla maailmalle. Aikaa säästyy, kun ei tarvitse enää ottaa varmuuskopioita tiedostoistaan. Minullakin on niin kiire, etten ehdi kirjautua edes nettipankkiin maksamaan laskujani. Aika ei vähene, mutta kiire lisääntyy. Niinpä kansalaisilla oletetaan olevan aikaa vaikka kuinka, koska melkein jokaisen kaupasta ostettavan tuotteen kylkeen ja televisiouutisen loppuun liitetään vähintään yksi www-mantra.

Kuinka moni kiirehtii heti nettiin tutkimaan taustoja, mahdollisesti kommentoimaan ja tykkäämään, jota voisi välistä kyttäämiseksikin luulla. Ne jotka ovat koko ajan online, langoilla joita ei enää juuri näy missään. Yleensä siis langattomalla. Moni kuitenkin edelleenkin tulostaa salaa tärkeimmät asiakirjansa, koska kotivakuutustenkaan korvausasioissa ei aina päästä yhteisymmärrykseen.

Osa kansasta uusii taas tänäkin vuonna olohuoneensa kaluston ja vaatevarastonsa, osa kiipeää vintille etsimään sinne mahdollisesti unohtuneita 60-luvun kalusteita ja vaatteita. Tai pärjää ilman niitäkin. Kirpputorihinnat noussevat korkeammiksi kuin globaalijättitavarataloketjujen hinnat. Vintage, vihreys ja luomu muuttuvat luksukseksi ja siitähän on aina haluttu maksaa. Aikakauslehtien tilaajilleen tarjoamat tilaajalahjat kallistuvat edelleen. Jo alkuvuodesta näkyy saavan naistenlehden viideksi kuukaudeksi alle 50 eurolla ja samalla lahjaksi 137 euroa maksavan hopeisen kaulakorun.

Hohhoijaa. Siinäpä aluksi. Palataan asiaan vaikka vaalien jälkeen...

Ja mitä sain:

Sää

Uusi kesä tuli odotettua aiemmin, mutta kasapaikoista lumi ei sulanut juhannukseksikaan. Kuva on otettu kesäkuun 25. päivänä. Eivätkä nämä olleet Puijon monttuun sahajauhojen alle säilöttyjä maksullisen ensilumiladun lumia. Ihan vain kävelymatkan päässä tästä. Saimme vaihtelevia kesäsäitä. Parhaiten on mieleeni jäänyt heinäkuuun lopun valtaisa ukkoskuuro kesken pihajuhlien ja elokuun alun hautova helle Luhangan kirkonmäellä.

Vaalit

Tuli iso jytky. Tuli muutos vai tuliko? Paljon puhetta sixpackistä, vakuuksista, vastuullisuudesta, vihapuheista, Euroopan ja euron vakauttamisesta, Kreikasta, Espanjasta, Portugalista, Italiasta, lamasta, taantumasta, uhkista, peloista, yhteisvastuullisuudesta, vastuuttomuudesta, syrjäytyneistä, suvaitsemattomien suvaitsemisesta, hyvinvoinnista, pahoinvoinnista, tehostamisesta (=leikkauksista), kuntien pakkoliitoksista, Talvivaarasta.

Tänään on ripustettu presidenttiehdokkaiden kuvat ulkomainospaikoille. Miksiköhän niitä tarvitaan nykyaikana, varsinkin kun niitä ei saa asettaa siten, että ne pääsevät vaikuttamaan ihmisten äänestyspäätöksiin. Minä luulin, että niitä liimaillaan näkyviin juuri siksi. Facet, twitterit, chatit ja meset ovat saaneet rinnalleen Kuukkeli plussan. Pitääpä käydä vilkaisemassa, näkyykö kukaan heistä siellä.

Palvelut

Tietovuotoja en osannut ennustaa. Enkä arvannut, että mielestäni keskeneräisten ohjelmistojen ja suojausten aikana terveystietommekin ovat nyt siellä jossakin missä ne nyt sitten ovatkaan ykkösinä ja nollina.

Elämän- ja tavaranhallinta

Sain aika paljon mitä hain noin yleisellä tasolla. Henkilökohtaisesti olisin saanut erään kuvalehden tilauslahjan lahjaksi, mutta kun olin itse tilannut sen saman lehden myös. Tavaranhallintaprojektini on räjähtämäisillään, koska elämänhallinta ei ole käsissäni, minkä muuten olen aina tiennyt. Elämä kuljetti minut syyskuussa lasarettiin ja mieheni samaan paikkaan marraskuussa. Olemme toki toipumassa molemmat niistä yllätyksistä.

Muutto uuteen kotiin jäi toistaiseksi haaveeksi, koska kotimme, se elämämme suurin tavara, joutui äkkiremonttiin, jolle ei tunnu loppua näkyvän. Olen tällä hetkellä ikäänkuin siellä marttojen joulusiivousta odottavassa komerossa. Tutkin, lajittelen, pyörittelen, laitan roskiin, kierrätän, lahjoitan, säilytän tarinoivia tavaroita ja papereita. Itkeä tirautan välillä uupumuksesta, välillä haikeudesta löytäessäni jonkin kauan sitten unohtuneen tärkeän esineen. Imuroin ja pyyhin pölyjä ja lajittelen ja vien poistettavat nopeasti pois, etten taas kiikuttaisi niitä takaisin...

Pakinaperjantai 266

Kokeilu

2011-09-02T07:13:00.000+02:00

Google Scribe on betabloggerin uusi ominaisuus. Tämä ei toimi vielä suomeksi, joten päätin kokeilla englanniksi. Olen sitä mieltä, että kirjoittajan on kyllä osattava kieltä melko hyvin, jotta tätä voi pitää apuvälineenä. Oman tekstin tuottaminen tökki pahasti, kun piti jatkuvasti valita tarjotuista vaihtoehdoista. Kertaakaan ei vaihtoehdoksi tullut pistettä. Siksi tämä muistelutarina on niin pitkä, että se piti katkaista Jos haluaa lukea koko tarinan, pitää klikata postauksen alareunassa olevaa linkkiä Lisätietoja. Minun mielestäni siinä voisi lukea Jatkuu.

I wanted to see my old strawberry place on a hill nearby. When walking along the old path I noticed lots of leaves of arctic raspberry but I didn´t see any berries to pick up and taste. I still remembered their delicious mouth watering taste like yesterday, though. There was a ditch to cross and a bit farther away I saw an old blueberry place now shadowed by old spruces on my right. There used to be two fields up on the hill.

One of the corn fields was not discernible any more. I could imagine it quite easily because it was engraved in my brain. I decided to take a walk round the other one where I could see barley, oats and cabbage grow. While walking I had flashbacks and felt the heat of the sun and sweat pouring down my forehead during the haymaking just the way I did as a teenager. Now every single plant was covered by dewdrops. It was early and the night had been pretty cold as usual at this time of the year. Maybe it wasn´t dew but the clouds were moving round the hillside. That was more likely.

The crop was not to be harvested because it was meant for wild animals. I could not see any reason to stay longer and so I walked down to the house. Just the moment I came out of the forest I noticed two young men walking on the path. They did not seem to have noticed me so far. It is so rare to meet anybody in wilderness that I had to make a move. I shouted at them, which made them stop. After introducing myself I asked who they were and why they were walking by. That was something I would never do in town. I think I felt safer in the country. Besides, my husband and my brother were around.

After chatting with them for a while I went in and asked if they had noticed the men. They did. I just wonder why the two guys did not mention anything to me that they had already met my husband and my brother. I felt like a fool telling them about that unexpected rendezvous of mine. Later that same day I heard that the two men were hunters who had been counting game. They had asked me if I had seen any game or any traces. I told them what I had seen. Nevertheless, they had walked up the hill to check my report.

They had had a meeting on a farm a few kilometres away. Meeting me had not been such an issue for them as it had been for me. The neighbour told me the men had only said to have met two men during their round. I wonder if they had mentioned me had I been younger and more attractive. Or should I just have kept my mouth shut.

____

Linkki : Introducing Google Scribe in Blogger with comments.

Paljon voi olla liikaa

2011-07-11T09:50:00.001+02:00

Alle kaksivuotias osaa käyttää sujuvasti mummun kännykkää. Hän ei epäröi yhtään valita näppäimiä liian monesta vaihtoehdosta Lopputulemana saattaa lähteä puhelu tuntemattomaan numeroon, josta automaatti vastaa : "Valitettavasti soititte väärään numeroon. Olkaa hyvä ja tarkistakaa numero." Oli se numero- tai merkkisarja aivan mikä tahansa. Se on mukavaa, kun joku siellä puhuu. Voi puhua paljon kun on sellainen pakettipuhelin.

Kuvia-pyyntö kaikuu myös usein isoäidin korvaan. Rusinoita etsitään harkitun hitaasti sekä äidin että mummun laukkujen lukemattomista eri lokeroista. Niitä on tarpeeksi paljon, koska on tarkoitus pysyä hereillä lounaaseen asti kotieläinpihan virikepaljouden jälkeen. Miten lehmä sanoo? Entä lammas? Kana? Possu? Kissa? Ankka? Kyllä siellä oli paljon erilaisia kotieläimiä.

Kotieläinpiha on auki joka päivä. Aikuisen ja lapsen lipun hinta eroaa vain euron. Se ei ole paljon se, mutta sitten se muuttuu aika paljoksi, kun tajuaa, ettei täällä jaksa kauan kierrellä, vaikka nähtävää olisi vaikka kuinka paljon. Potentiaalinen asiakas on lapsiperhe tai isovanhemmat lastenlasten kanssa. Varsinkin meitä ikäihmisiä tuntuu tässä maassa olevan paljon, itse asiassa ihan liikaa.

Tällä retekellä ensimmäinen ankkalammikko ainakin viisine kauraa napsivine ankkoineen olisi saattanut riittää, koska sitä ennen olimme jo ehtineet laskea kuuteen, kun näimme ratsukkojen palaavan ensimmäiseltä lenkiltään. Riikinkukko ei suostu näyttämään komeaa pyrstöään, marsut pysyvät piilossa, mutta pupuja löytyy paljon sekä luppakorva- että pystykorvaversioina.

Silkkikanoja on aika paljon. Ylämaan karja märehtii, ropakossa itsensä ryvettänyt emakko makaa kyljellään. Lampaita ja hiehoja silitetään eikä aitauksestaan karannut pikkukilikään pelota. Strutseista pysytään loitolla ja ohitetaaan tutut leghorn-kanatkin, koska ne kirjavammat ja komeammat siellä aiemmin nokkasivat häkkiin tarttunutta pikkukättä. Kanaverkkoihin ei enää kosketa, kiivetään vain lauta-aidoille. Minipossu on kiva ja siisti. Paljonkohan kello on? Jokohan pitäisi lähteä lounaalle?

Strutsitkin saavat olla ihan rauhassa. Paikoillaan seisovat aasit vaikuttavat turvallisilta ja tavallinen kotikissa, varsinkin kun sillä on pennut siellä häkin sisällä olevassa mökissä. Ei se ole Sune, vaan joku toinen, mutta kiinnostava. Ja mieluisia ovat myös eräässä häkissä olevat pahnojen päällä siellä täällä olevat kananmunat, koska kananmunat ovat herkkua syödä ja se Muna-kirja pitäisi löytää, kun sitä on ennenkin luettu. Niitä pieniä munia oli melko paljon. Eivätkö kanat enää nukukaan orrella ja muni sievästi pesiin? Onko niilläkin kiire ja tavoitteena munia niin paljon munia kuin mahdollista?

On paljon paljon kaikkea, pääskysiä, varottavia nokkosia, raparperiä vanhojen rakennusten kivijalkojen vierellä ja avoimessa tilassa kuumuutta. Ihmisiä, ääniä, busseja, autoja, kieliä. Musiikkia, lauluja. Laulattaa: Kiertelen ympäri maailmaa, laukussa leipää ja piimää vaan. Kun sanon: Päivää. Hän sanoo: ... Ja vain kaksi kertaa silmät ovat painua kiinni, mutta mummolassa on taas paljon kaikkea, mutta onneksi jo tuttua.

Ja näitä pihoja näkyy nykyisin riittävän. Ennen oli vain Korkeasaari ja Ranua ja Ähtäri. Muistaakseni.

Sillä aikaa vaari on käynyt poimimassa paljon mansikoita. Kuinka paljon ne maksoivat? Paljonkohan tuollainen muoviämpäri painaa?

_____

Pakinaperjantai # 234: Paljoksunta. Oudoksuttaa tällainen paljoksunta.

PS. Liika on liikaa, kollaaseissakin.

Lemmikki

2011-03-07T15:51:00.000+02:00

Anna Emilia voitelee ryppyisiä käsiään pimeässä makuukamarissaan. Tuntiessaan tutun arven hän muistaa kuin eileisen päivän, miltä valkoinen karitsa näytti kuolleena vasten ruskeiden kuusenneulasten peittävää maata. Maapohjanavetan aikaan talossa pidettiin aina lampaita kuten miltei jokaisessa torpassa. Lampaat ja pässi olivat irrallaan navetassa. Navetta oli ladon, hevostallin ja saunan takana. Takimmaisena rakennuksena, mutta onneksi lähinnä kaivoa.

Lampaat laidunsivat kesällä tietenkin ulkona lammashaassa, jonka erotti vallanmetsästä tiheä riukuaita. Viheliäinen piikkilanka-aita erotti aitauksen peltotilkuista. Piikkilanka oli nimensä veroinen.

Eräänä kesänä yksi lampaista jostakin syystä hylkäsi karitsansa. Mitään silminnähtävää poikkeavuutta karitsassa ei päälle päin näkynyt, joten sen sysimiselle ei keksitty mitään järkevää selitystä. Ehkä emolla ei riittänyt sille maitoa. Anna Emilian piti ottaa se kiinni ruokittavaksi. Kiinniotossa kävi sitten köpelösti. Anna Emilia sai sormeensa pitkän haavan siinä hommassa.

Pienestä koostaan huolimatta karitsa oli kuitenkin melko voimakas. Aidan piikki miltei halkaisi alle kouluikäisen tyttölapsen etusormen, koska hän ei ymmärtänyt päästää ajoissa irti karitsan turkista. Kahden piikkilangan välistä nopealiikkeisen karitsan kiinniotto ei onnistunut, mutta lammashakaan ei Anna Emilia ei uskaltanut mennä sen pässin takia.

Anna Emilia luki onnettomuuden omaksi syykseen. Aina kun hänelle oli sattunut jokin vahinko, hän oli saanut siitä moitteet. Sormi oli vereslihalla ja olisi vaatinut muutaman tikin tai edes laastarin, mutta äidilleen ei Anna Emilia uskaltanut kertoa mitään. Onneksi hän löysi ruutukankaisen esiliinansa taskusta nenäliinan. Siihen hän kietaisi verta vuotavan ja tykyttävästi särkevän sormensa. Kädet tukevasti nyrkissä essun taskussa Anna Emilia meni tuvalle ja yritti esittää reipasta ja alkoi tehdä muita hommia.. Joku muu sen karitsan sitten otti kiinni.

Jotta karitsa jäisi henkiin, sitä oli ruokittava pullomaidolla. Se leimautui ihmisiin ja ryhtyi sisälampaaksi. . Päiväsaikaan se köpötteli tuvan lankkulattialla. Iltaisin se tapasi piiloutua tuvan pitkän penkin alle, koska ei halunnut lähteä yöksi ulos toisten lampaiden syrjittäväksi. Eikä se mennytkään aitaukseen, vaan viereisten korkeiden kuusten alle. Erään heinäkuisen ukkosyön jälkeisenä aamuna karitsa ei sitten enää ilmaantunutkaan tuvalle.
____

Pakinaperjantai 129: Lemmikki

Kuvan korvamerkityillä tummilla lampailla ei ole mitään tekemistä tarinan kanssa ja toivottavasti piikkilangatkin ovat jo historiaa.

Internetti hyötykäytössä

2011-01-11T10:20:00.012+02:00

Laittoivat Pakinaperjantain aiheeksi sanan härrävärkki. Minä en tiedä mikä se sellainen on. Se on varmaankin substantiivi. Jokin laite, vekotin. Päätin ottaa asiasta selvää. Minulla on tietokone edessäni. Varmaankin sanan merkitys aukeaa tuossa tuokiossa harrastamalla hiukan nörtin kliktivismiä. Sitten kirjoittaisin sen pakinan.

Klikkasin synonyymisanakirjan sivulle ja hain sieltä kyseistä sanaa. Ei tullut vastausta. Se tarkisti kysymystäni: Tarkoititko sanaa harrastus? Ei, härrävärkkiä minä etsin. Neuvoi etsimään toista sanaa. Niin minäkin tekisin, jos en tietäisi. Sanoisin vain päästäkseni pälkähästä, että hyvä on kysymys.

Piti seuraavaksi siirtyä etsimään sanaa sivistyssanakirjasta. Jotenkin tuo härrävärkki ei muistuta lainkaan muinoin koulussa ulkoa opeteltuja sivistysanoja. Vaihtoehdot olivat kuitenkin vähissä. Klikkasin siis sivistyssanakirjaan.

Taas sama tarkistuskysymys: Tarkoititko härskare tai härskarinna? En tarkoittanut. Ei ole sivistyssana. Niin arvelinkin. Hyppäsi ihan selvästi ihan toisen kotimaisen kielen puolelle. Jatkoin seurustelua koneeni kanssa. Se kysyi: Etkö löytänyt etsimääsi? En löytänyt. Konekaverini ei luovuttanut vielä, vaan neuvoi: Lähetä kysymys VastausWiki-yhteisölle.

Lähetin kysymyksen eteenpäin. Seuraavaksi olisi pitänyt vastata itse tähän lähettämääni kysymykseen tai lähettää kysymys edelleen Facebookiin. Siihen torppasi klikkailuni. En ihan härrävärkin takia viitsi liittyä naamakirjaan.

En kuitenkaan menetä toivoani, koska Pakinaperjantain viikkohaasteeseen näkyy tulleen jo useita vastauksia. Aion myös kysyä asiaa lapsilta, koska he tietävät nykyään paljon enemmän kuin aikuiset. Sitä paitsi odotan innolla vastausta sinne VastausWiki-yhteisöön. Siellä näkyy jo entuudestaan olevan kymmeniä ellei satoja (en jaksanut skrollata) kysymyksiä jonossa.

Ei taaskaan syntynyt sitä pakinaa.

Sanoja:
internet = verkko, web, webbi, www, netti, tietoverkko
nörtti = (engl. nerd) on arkikielessä innokas tietotekniikan harrastaja. Stereotyyppisessä merkityksessä nörtti on harrastukseensa tai tieteeseensä syventynyt, sosiaalisesta elämästä hieman syrjäytynyt. (wikitietoa)
kliktivismi = (engl. clicktivism) tehoton asioihin vaikuttaminen internetin (keskustelu) sivuja klikkailemalla (Suomen Kuvalehden vuoden 2010 sanoja. Sulut minun)
substantiivi = nimisana
synonyymi = samaa tarkoittava, samamerkityksinen sana
härskare = on ruotsia ja tarkoittaa valtias, hallitsija
härskarinna = em. sanasta johdettu naista tarkoittava sana, valtiatar
härrävärkki ?
skrollata = vierittää

_____

Pakinaperjantain 215. haaste

Vuosi 2011

2011-01-04T12:42:00.004+02:00

Sää

Koko Suomen taas kerran yllättänyt lumipeite paksuuntuu edelleen. Siperialaistyylinen viima nietostaa lunta ihmisen kannalta vääriin paikkoihin. Aurauskalusto saa kerrankin olla tuottavassa työssä ympärivuorokautisesti. Ei kirsku hiekka eikä sepeli kuten useina vähälumisina talvia aura-autojen jyrsiessä pari kertaa viikossa melkein lumetonta maata. Netin sääsivutkin tukkeutuvat lumeen. Sammakko tietää.

Juhannukseen mennessä lumi sulaa ja jäät lähtevät eteläisemmässä Suomessa. Kesällä saattaa olla kuusikymmentä celsiusastetta lämpimämpää kuin talvella. Syksyn ruska ehtii ennen ensilunta. Marraskuussa lumitykit aloittavat joka tapauksessa kuumeisen tykityksensä hiihtokeskuksissa, koska lumille on päästävä silloin kun ihminen päättää.

Vaalit

Kansa seuraa alkuvuoden vaaligallupeja ja pörssikursseja nenä netissä kiinni. Postistaan luopuvat kansanedustajat etsiskelevät uutta työtä. Jatkoon haluavat vaalirumbaavat vankistamalla omaa brändiään. Pään on pysyttävä pinnalla ja äänen kuuluvilla 24/7 ja fotoshopattujen kuvien näkyvissä mieluusti joka viestimessä. Vaalikoneet surraavat kysellessään, onko alamainen täysin samaa, melkein samaa, hiukan eri tai täysin eri mieltä vai onko yleensä mitään mieltä mistään.

Ehdokkaiden aikaa kuluu omilla YouTube-kanavilla, skypessä, mesessä tai chatissä. Blogeja syntyy ja sammuu. Facebook-kaverikutsuja satelee. Twitter visertää. Tupaillat ja torikokoukset muuttuvat somettamiseen, koska sitä vartenhan löytyy laajaa valokaapelikaistaa tuhansia kilometrejä. Naamakirjaan ilmestyy useita profiileja samoille ehdokkaille. Tuolloin näkyvyys on suurempi, tosin vain naamakirjalaisille. Vaaleissa ei sitten kuitenkaan juuri mikään muutu.

Palvelut

Muussakin asioinnissa kaikki kynnelle kykenevät pakotetaan verkkoon ja hoitamaan ennen kasvokkain saadut palvelut itse. Postitoimistot ja kyläkoulut vähenevät. Peeceet väistyvät ja kännyköillä surffaillaan, ostetaan tavarat, matkat, liput, autonpesut, cocacolat, lainataan rahat. Toisaalta kännykät pienenevät, toisaalta kasvavat kokoa. Kirjan kokoisen laitteen käyttö puhelimena vaatii aluksi totuttelua sekä soittajalta että katsojalta. Käteinen raha ei enää kelpaa joka paikassa. Se on vähintäänkin pestävä ennen käyttöä.

Vaaditaan taitoa näprätä ja alituisesti päivittää ja siinä sivussa päivitellä, ellei peräti sadatella, kaatuilevia alati uusiutuvia teknologiainnovaatioita kuten digitelevisioita, teräväpiirtotelevisioita, ipadeja, navigaattoreita, tabletteja. Onhan se globaali uutinen, jos tietyn puhelimeksi tarkoitetun laitteen toimimattomuuden vuoksi ei herää ajoissa töihin tai matkalle.

Elämän- ja tavaranhallinta

Kiire ja kulutus lisääntyvät. Paperin, maamme talouden entisen kivijalan, kulutus sekä kasvaa että vähenee. Paikallinen päivälehti esimerkiksi aloitti paperin säästämisen ostamalla vain toispuolisesti pintakäsiteltyä painopaperia. Lehti kääntää sivut itsekseen rullalle välittömästi, kun sen avaa aamukahvipöydässä. Ennustan, että tämä toimenpide nopeuttaa lehden muuttumista elektroniseksi.

Suomalainen kotidatan vakuutusinnovaatio myydään hyvällä hinnalla maailmalle. Aikaa säästyy, kun ei tarvitse enää ottaa varmuuskopioita tiedostoistaan. Minullakin on niin kiire, etten ehdi kirjautua edes nettipankkiin maksamaan laskujani. Aika ei vähene, mutta kiire lisääntyy. Niinpä kansalaisilla oletetaan olevan aikaa vaikka kuinka, koska melkein jokaisen kaupasta ostettavan tuotteen kylkeen ja televisiouutisen loppuun liitetään vähintään yksi www-mantra. Kuinka moni kiirehtii heti nettiin tutkimaan taustoja, mahdollisesti kommentoimaan ja tykkäämään, jota voisi välistä kyttäämiseksikin luulla. Ne jotka ovat koko ajan online, langoilla joita ei enää juuri näy missään. Yleensä siis langattomalla. Moni kuitenkin edelleenkin tulostaa salaa tärkeimmät asiakirjansa, koska kotivakuutustenkaan korvausasioissa ei aina päästä yhteisymmärrykseen.

Osa kansasta uusii taas tänäkin vuonna olohuoneensa kaluston ja vaatevarastonsa, osa kiipeää vintille etsimään sinne mahdollisesti unohtuneita 60-luvun kalusteita ja vaatteita. Tai pärjää ilman niitäkin. Kirpputorihinnat noussevat korkeammiksi kuin globaalijättitavarataloketjujen hinnat. Vintage, vihreys ja luomu muuttuvat luksukseksi ja siitähän on aina haluttu maksaa. Aikakauslehtien tilaajilleen tarjoamat tilaajalahjat kallistuvat edelleen. Jo alkuvuodesta näkyy saavan naistenlehden viideksi kuukaudeksi alle 50 eurolla ja samalla lahjaksi 137 euroa maksavan hopeisen kaulakorun.

Hohhoijaa. Siinäpä aluksi. Palataan asiaan vaikka vaalien jälkeen...

____

Pakinaperjantai No 214

Maaäitimme yhteinen

2010-12-05T14:52:00.011+02:00

Ilmastonmuutos puhuttaa. Vuosittain alan vaikuttajat kokoontuvat pohtimaan ilmakehämme tilaa. Lentävät mantereelta toiselle visioimaan, innovoimaan, asettamaan tavoitteita, tekemään yhteisiä päätöksiä. Hikoilevat kokouksissaan pääsemättä yksimielisyyteen.

Ihminen jättää isoja jalanjälkiä. Tekojärvet, kuivatut suot, käännetyt jokien kulkusuunnat, tuhoutuvat sademetsät, avohakkuut, viljely- ja asuinsijojen varastaminen jatkuvan kasvun vaatiman energiantuotannon tarpeisiin. Kaivokset. Ydinjätteet. Luonnon monimuotoisuus on katoamassa. Sairastumme. Kansainvaellukset alkavat. Nälkä pakottaa osattomat liikkeelle.

Äiti Maa kärsii kuumista ja kylmistä aalloista. Vuoroin puhuroivat kuumat tuulet metsäpaloineen, vuoroin vinkuu hyytävä viima paukkupakkasineen. On kuin maa olisi kyllästynyt kiihtyvän kaupungistumisen kivikahleisiin. Etsii vapautta sementin ja asfaltin alta esiin puskevana voikukkana, puna-ailakkina, villivadelman taimena.

Annetaan Äiti Maalle puheenvuoro. Ollaan edes hetki puhumatta päälle. Kuunnellaan. Suojellaan Äiti Maata, ettei sen tarvitsisi repiä mekkojaan ja viittojaan polttavina helteinä, tsunameina, tulivuorenpurkauksina, syöksyvirtauksina, tulvina.

___

Pakinaperjantai No 210: Seuraava suojelukohde.

Vähitellen

2010-11-27T14:43:00.008+02:00

On kuuma kesäpäivä. Malviina katselee kerrostalon toisen kerroksen keittiön ikkunasta vinosti oikealle. Sillä kohtaa kaavassa on vielä tyhjä metsäinen tontti. Malviina on päästänyt poikansa (Kuudenikäinen, Timo Turunen ja Katri-Helena) ensimmäisen kerran keskenään ulos ja pyytänyt heitä pysymään omalla pihalla. Aikansa pysyivätkin, kun äiti säntäili ikkunasta toiseen seuraten heidän liikkeitään. Varttitunnissa äidin ohjeet näkyivät unohtuneen. Metsäseikkailun kutsu oli voimakkaampi. Äiti-Malviinan sydänalaa kouraisee oudolla tavalla. Pitäisi vähitellen löysätä napanuoraa, antaa tilaa oppia itse, mutta samalla valvoa. Lähtee perään ja hakee pienet seikkailijat takaisin. Kaappaa kainaloonsa, silittää silkohapsia ja on hyvillään, että lapset ovat siinä silmien alla.

***

On pakkasta. Malviinan varpaita paleltaa, mutta tämän hän haluaa nähdä ja kuulla. Poikansa sotilasvalatilaisuuden ohjelmineen. Olkoonkin pakkasta ja matka pitkä. Ainakin kaksi nuorukaista pyörtyy kesken tilaisuuden. Auttajat ovat lähellä. Malviinan silmäkulmasta vierähtää kyynel kuin postimerkkinä ylös lähetetylle huokaukselle. Hän kuunteli tarkkaan, mihin nämä nuorukaiset sitoutuivat. Mahdottomaan hänen mielestään. Hernekeitto ja pannari maistuvat sentään tutulta ja äiti lukitsi omat pelkonsa ja ajatuksensa sydämensä takimmaiseen sopukkaan.

***

Kevään korvalla Malviina on ollut kaksi viikkoa pois kotoa. Poika on muuttanut sillä aikaa ensimmäiseen omaan asuntoonsa. Ei ole puhelinta, on onneksi sentään osoite. Miten tässä nyt näin kävi? Pari kertaa Malviina nousee portaat yksiön oven taakse mukanaan kassillinen ruokaa. Soittaa ovikelloa. Ei vastausta. Huolenpoikanen kipristää taas kerran sydänalaa, ihan kuin silloin kuumana kesäpäivänä viisitoista vuotta sitten. Hän nojautuu hetkeksi vasten viileää seinää, mutta alkaa kohta askeltaa kantamuksineen alas ja naurahtaen hupsuudelleen käskee itseään päästämään irti, lähettämään lapsensa lentoon. Kantakoon elämä.

______

Pakinaperjantai No 209.

Sanoja

2010-11-12T14:29:00.005+02:00

ei sipuleita tällä kertaa enää
siksi että olisit itkettänyt minua

vaan siksi kun sen yhden kerran
syksyllä yhdessä
kiersimme sipuleita

minun ja sinun sipulit
ne kaksi sipulia kopsahti yhteen

sinä sanoit että se tarkoittaa
että myös tulevana vuotena
teemme yhdessä samaa

niin sanoit

ja kahdeksan tuntia
ennen viimeistä sydämenlyöntiäsi
sanoit että aika käy pitkäksi

on sanoja jotka eivät unohdu koskaan

_____

Valokuvatorstain ja runotorstain 184. haaste.

Edit. 16.11.

Tämä kuva käynee myös Mustavalkomaanantain haasteeseen # 48: Muisto isästä.

iit ja eet

2010-10-10T13:28:00.001+02:00

Kuvalähde.

Ihminen on suunniteltu niin vajavaisesti, että nykymaailman tavallisen kodin hilavitkutinarsenaalin käyttöön ei riitä kertakaikkiaan kädet. Siis kaksi kättä. Ja sitten kun jompikumpi käsi on vielä poissa pelistä hartia- ja olkapääseutua tai kyynärpäätä nakertaneen hiiren myyräntyöstä, tilanne senkun hankaloituu. Mutta kun hätä on suuri on apukin lähellä.

On se niin verratonta, että henkilökohtaista (siis vihdoinkin tajusin, että etuliite i- sanojen edessä saattaa tarkoittaa henkilökohtaista, ikiomaa, e-etuliite taas tarkoittanee elektronista) mobiililaitetta, siis sitä iPhonea mainostetaan kertomalla, että sillä voi muuten soittaa. Digitaalisuuden esiinmarssi alkoi minun kohdallani siitä, että lapsille hankittiin digitaaliset rannekellot, siis iWatchit heidän ollessaan muistaakseni siinä alun toisella kymmenellä. Niistäkin aikoinaan kysyttiin, näyttävätkö ne kellonajan muiden ominaisuuksiensa ohella.

Oli mukava, kun niillä pystyi leikkimään sellaista kehittävää peliä, jossa arvioitiin, kuinka kauan vaikka viisi sekuntia kestää. Sehän kestää yleensä about viisi sekuntia, mutta se piti arvioida katsomatta kelloa. Toinen hauska peli oli testata reaktionopeutta. Siinä painettiin ajanottonappulaa start/ stop mahdollisimman nopeasti. En ollut hyvä kummassakaan. Ajanotto urheilukentän reunalla oli hiukan helpompaa, kun juoksivat vaikka edes sata metriä. Kohdallani virhemarginaali jäi näissäkin aika suureksi. (vrt. reaktionopeus)

Ensimmäisen iPuhelimen osti isolla rahalla miehelleni syntymäpäivälahjaksi. Se oli sellainen NMT-450, iso painava mötikkä, ei sentään niitä ns. kenkiä. Jossakin vaiheessa, GSM-vaiheessa, minäkin ostin kauniin punaisen antennilla varustetun iPuhelimen, jota pidin suurimman osan ajasta mykkänä lukitussa iKaapissa opettajainhuoneessa. Eihän sitä luokkaan arvannut viedä. Nyt taitaa jo eskarilaisilla olla iPuhelimet ja sitä nuoremmat tekevät omansa vaikka puupalikasta tai legoista, elleivät ole saaneet leikkeihinsä yhtä miljoonista ihan puhelu- ja tekstiviestikelpoisista vaihdossa ylimääräisiksi jääneistä laitteista.

Seuraava e-laite tuli ostetuksi eräällä matkalla. Kun on ikänsä liikkunut ihan omien tuntemuksiensa mukaan ilman mitään mittareita, sitä ajatteli elämän helpottuvan, jos hankkii eHeartRateMonitorin l. sykemittarin. On se ollut niin rintakehää puristava ja sitä tieten keuhkojen tilavuutta kuristava laite, että on jäänyt melkein käyttämättömäksi. Siinäkin aika ajoi ohitse. eScales kannattaa jättää omaan arvoonsa. Miten nyt jokin vaaka voi analyseerata lihakset ja rasvat tuosta noin vain. En jaksa luottaa, kun kerran kokeilin jossakin terveysbussissa.

iPodin yli olen hypännyt eikä minulla ole iPadiakaan. Ja tuo edellä mainittu iPhonen edullinen tarjous oli vain yrityksille, joten ensin pitäisi perustaa yritys. Ei sekään kai ilmaista ole. On minulla kuitenkin iGoogle-sivu asetettuna tässä koneessa. Tänäisessä lehdessä oli juttua tuosta kuvan iArmista, joka ikäänkuin antaisi lisäkäden. Puuttuu minulta kyllä vielä se eReaderikin eikä minun yleensä tarvitse hallita kaukosäätimiäkään muulloin kuin illalla painaa yhtä punaista nappia, että digilitteeveen ruutu pimenee. Vain yksi pieni punainen silmä jää tuijottamaan kohti sammuakseen kello 23.30. Siihen loppuu viimeistään telkkarin katsominen, jos nyt joskus jaksaisi sinne asti valvoa. Aamuihminen.

En nyt jaksa miettiä mitä muuta iitä ja eetä meillä on tai on vähintäänkin tarjottu tai liitännäislahjoina kirjekuorissa ja pahvilaatikoissa lähetetty. iTunes jos vielä olisi, päässäni soisi ja tinnittäisi vielä nykyistä enemmän. Vaan kun tässä digihilavitkuttimien piippauksien kakofoniassa ei soi sama levy, vaan mikä milloinkin. Kyllä minä niin mieleni pahoitin tuosta aiheesta, että pitäisi olla sama levy. Nämä kaikki digidigittimet soittelevat omia erilaisia piippauksiaan. Olen niin pahoillani.

_____

202. Pakinaperjantai: Sama levy soi

Unohtumaton maalaus

2010-08-23T12:38:00.006+02:00

Kuvalähde.

Wikileaks on tarttunut uutisvirrassa korvaani useammin kuin kuin kerran viime päivinä. Pyysin äsken Googlelta kuvan minuun aikoinaan valtavan vaikutuksen tehneestä maalauksesta. Jouduin oikeaan wikiverkkoon klikkaillessani sivulta toiselle. Asioihin vihkiytyneille Wikimedia Commons on tietenkin tuttu juttu, mutta minä tunsin oikeastaan vain tuon Wikipedian, jolla tuntuu olevan vastaus melkein kaikkeen mahdolliseen kuten Veikolla Savon Sanomissa.

On meta-wiki, wikisanakirja, wikikirjasto, wikiarkisto, wikisitaatit, wikiuutiset, wikispecies ja wikiversity. Onkohan tämä kaikki valtava bittipaljous sitä somea? Vieläköhän keksisin tähän jonkin käsittämättömämmän sanan. Joka kotiin jaettavissa ruokaohjelehtisissäkin on joskus tavantalliaiselle häkellyttävää hilpeyttä aiheuttavaa teksti-iloittelua, varsinkin viineistä puhuttaessa. Eräskin argentiinalainen viini, jonka jätän nimettömäksi tarkoituksella, vaatii medium-pihvin ja täytetäisen kantarellimuhennoksen taltuttamaan mukavasti rodukkaan tanniinisuutensa. Taidatkos sen selvemmin sanoa?

Jos jaksoit lukea tänne saakka, saatan päästä itse asiaan. Kuvan maalauksestahan minun piti kirjoittaa joitakin muistumia. Sen on muuten tuo em. Wikimedia Commons valinnut tämän vuoden elokuun 18. päivän kuvaksi. Ivan Aivazovski, kuuluisa venäläinen marinisti, maalasi taulun vuonna 1850. Minun on täytynyt tutustuaVenäläisen taiteen museoon ensivisiitilläni silloiseen Leningradiin, koska kyseinen maalaus on ikäänkuin etsautunut silmieni verkkokalvoille. Opettaja Tamara Nikolaevna osasi kuljettaa meitä toinen toistaan koskettavamman maalauksen äärelle eikä kyseisen museon oppaita voi muuta kuin kiittää kiinnostavista esittelyistä. Minä olin heti myyty enkä usko olleeni ainoa.

Kiistakapulakin tästä maalauksesta on tullut. Monesko aalto se onkaan voimakkain? Yhdeksäs? Seitsemäs? Olkoon kumpi hyvänsä, mutta tätä maalausta ei maakrapukaan pystynyt ohittamaan olankohautuksella. Melkoinen rahasampo se taitaa olla edelleeen , koska sen sanotaan olevan eniten kopioitu venäläinen maalaus. Eihän siinä mitään, kun vain rahkeet riittävät. Ei kai vai kukaan nykydigiwikiaikana ole kuvannut sitä paikan päällä. 70-luvulla kamerat piti jättää kamera hranenijaan.

Lisätietoa ja kuvia merimaalarin valtavasta tuotannosta löytyy esimerkiksi täältä.

____

Pakinaperjantain 195. aihe: Maalaus

Salaisuus

2010-07-25T19:04:00.004+03:00

- Hei mummu, onko tää sun uusi puhelin? Paljonko se makso? Onko siinä bluutuutti?

- Se makso semmoset 40 euroa, kun mummulla oli vuoden ajalta kertynyt etuseteli ja mummu lupasi pysyä entisen operaattorin asiakkaana.

- Niin halpa. Mummu, minä haluaisin semmosen bluutuutkännykän?

- Ei nämä puhelimet mitään halpoja ole. Ajattele nyt, että perheessä on vaikka neljä lasta ja jokaisella on oma kännykkä. On pakko laittaa saldorajoitukset, ettei laskut pääse karkaamaan käsistä. Mikä se semmonen bluutuut muuten on?

- En tiijä, mutta mun kaikilla kavereilla on semmoset ja ne voi lähettää toisillee jotakin, vaikka erilaisii soittoääniä vaikka. Minusta on kurja vaan seistä vieressä ja katsella, kun ne lähettelevät toisilleen niitä, mitä ne nyt on. No ainakin soittiksia.

- Onhan näissä näitä valmiita soittoääniä ja voi vaikka laulaa tai soittaa omanlaisensa sinne. Minä kokeilin sitä kerran. Katotaas vaikka, mitä musiikkia täältä löytyy.

- Galleria, kaikki sisältö, tuolla näkyy lukevan musiikki, mitähän siellä on? Tuossa on jokin Stones.aac. Arvaisikohan tuosta painaa?

- Paina vaan. Etkö sinä, mummu, osaa käyttää omaa puhelintasi?

- No, en osaa, ainakaan vielä. Tässä on ihan liikaa näitä valikoita ja ominaisuuksia. No, painan nyt kuitenkin.

- Onpa ihan kiva kappale. Onko siellä muita kappaleita? Lopeta se.

- Miten tämän saa loppumaan? Taitetaanpa koko laite kiinni. Puhelu loppuu ainakin niin. Hei, tämä vaan soittaa. Apua, miten tämän saa nyt lopettamaan?

- Etkö sinä, mummu, ihan oikeesti osaa käyttää omaa puhelintasi?

- No, osaan minä soittaa ja vastata ja lähettää tekstiviestin. (Puhisee itsekseen.) Ei olisi pitänyt mennä kokeilemaan sellaista mitä ei osaa. Mitä me nyt tehdään? Tästähän kuluu koko akku, jos se soittaa tätä samaa kappaletta loputtomiin. Yritetään vielä kerran. Takaisin samaan valikkoon. Onhan tuossa vasemmalla alhaalla valinnat. Yksi on Mykistäminen. Mykistyykö tämä koko puhelin, jos painan siitä?

- En tiedä. Kokeile. Ei kerrota kenellekään.

- No, ainakin soitto lakkasi. Hyvä. Ei kerrota. Tämä on sitten meidän salaisuus.

Vaari astuu huoneeseen hetken kuluttua.

- Hei vaari, mummun piti mykistää puhelimensa, kun se vaan soi ja soi. Kun se on nyt mykistetty, niin soittaako se enää puhelujakaan?
_____

Pakinaperjantai #191.

Lemmikki

2010-07-09T11:53:00.005+03:00

Olen lehmäfani, mutta urbaaniympäristössä en voi ajatella ottavani lehmää lemmikiksi. Pehmolehmiä, lehmäsaaleja, lehmämukeja ynnä muuta lehmärekvisiittaa separaattorin osia myöten kyllä löytyy. Hevosesta voisi käsittääkseni omistaa osan kaupunkilainenkin. Vastaavaa lehmänosituspalvelua en tiedä olevan. Ei ole kissaa eikä koiraa ja akvaariostakin on luovuttu. Joudun nyt kertomaan kuvan lemmikistä, joka ei siis ole omani. Valitsin Ossin, koska se ei ole ihan jokamiehen eikä jokanaisen lemmikki.

Eräässä tutussa talossa on siis lemmikkinä oheisen kuvan Ossi. Ossi on iguaani ja lötköilee isossa terraariossaan silloin, kun talossa on vieraita. Normaalioloissa Ossi liikkuu vapaana muun perheen joukossa. Se kulkee portaita ylös ja alas liukumäkeä laskien, kiipeää ketterästi hellan luukkuja pitkin liedelle ja keittiön työtasolle syömään siihen mahdolliseti jääneet yrtit. Ei voi koskaan tietää, mistä sen löytää. Ossi tarvitsee kuvan lämpölampun. Siis terraarion ulkopuolellakin sitä kannattaa etsiä lämpimistä paikoista. Tietokoneen näyttöpääte, ei siis mikään nykymallinen litteevee, esimerkiksi on hyvä paikka. Ossia varten kannattaa olla vaihtamatta läppäriin.

Se että Ossin selkäpiikit olivat selvästi näkyvissä ei johdu mistään mielenilmaisusta,vaan Ossilla oli kuvanottohetkellä menossa nahanluonti. Pyysin omistajaa kuvaamaan lemmikkinsä luonnetta yhdellä adjektiivilla. Nälkäinen. Pelokas. Kiltti. Sain kolme. Onneksi Ossi on kasvisyöjä.

Kuvatessa Ossi oli lasiseinän takana. Minulle tarjottiin kyllä mahdollisuus avata lasi ja ottaa tarkempia kuvia, vaikka makroja. Sen verran kavahdin noin metrin mittaista piikkiselkäistä liskoa, että kieltäydyin kunniasta. Tarkan kuvan saamisen vaihtoehdot olivat: A. Ossi ei lähtisi terraariosta minnekään eli pelkäisi minua B. Ossi liukkaasti vilistäisi ulos terraariosta eli minä pelkäisin sitä entistä enemmän. Miksiköhän? Äskettäin maalla käydessäni ja kävellessäni helteen paahtamaa heinikkopolkua oikein toivoin, että näkisin pitkästä aikaa kyyn. Iguaanihan on kiltti ja pelokas kasvissyöjä. Ei kyykäärmekään pahuuttaan puraise, ainoastaan puolustautuakseen.

Pakinaperjantai #189.

Elämäni siilit

2010-07-03T19:05:00.003+03:00

Siili ei kuulu kotipaikkani luontaiseen lajistoon. Kerran sitä yritettiin tulokkaana kotouttaa, mutta huonolla menestyksellä. Tässä kaupunginosassa siilejä näkee paljon. Valitettavasti eniten ajoväylällä auton alle ruhjoutuneina aamuisin ennen kuin varikset ovat ehtineet suorittaa heille luonnostaan lankeavan jälkipyykin.

Olen runsashiuksista sukua. Niinpä lastenkin hiukset kasvoivat nopeaan tahtiin. Koska jokaisesta mahdollisesta ja mahdottomasta asiasta piti asunto- ja autovelkaisena säästää, aloin itse muotoilla lasteni hiukset. Ostin oikein jonkin kotiparturiphilipsin. Tässä asiassa ei into korvannut taidon puutetta, joten poikien pahasti lovetut pellavapäät piti eräänkin kerran leikkauttaa oikealla parturilla siilitukiksi. Kyllä se kesällä menetteli.

Muutama vuosi sitten viereiselle tyynylle ilmaantui uusi siilitukka. Kuusitoista milliä on kuulemma sopiva mitta. On minulle taas tarjottu konetta käteen, jotta leikkaisin sen ilmaiseksi. Nyt olen jo sen verran viisastunut, etten ryhdy moiseen. Onhan asunto maksettu ja lapset jo omillaan. Mielelläni suon ansion alveineen parturille, jotta minun ei tarvitse harmitella muotopuolta hiusmallia.

Itsekin voisin ajatella leikkauttavani hiukseni siilitukaksi. Kampaaja on eri mieltä asiasta. Otsalle tulisi kuulemma räystäs ja pyörteisten aiheuttamia jakauksia omituisiin paikkoihin.

____

Pakinaperjantai: siili

Sikahyvää kanaa?

2010-06-13T16:05:00.007+03:00

porsas, parikin
keväisin
säkissä kotiin kannettiin
paljon ruokaa annettiin
ja rapsutusta ja nimet tietenkin
Mooses muistaakseni viimeisin

syksyksi kesä kääntyi
lasten ilmeet ikävästi vääntyi
kun Vihtori ilmestyi taloon

ruokkijat ja rapsuttajat tiesivät
miksi lahtipenkki ulos kannettiin
ja padantäysi kiehuvaa vettä keitettiin

kanat saivat rauhassa kulkea
niiden reittejä ei ennen tarvinnut sulkea
jos vain munia riitti
äiti kiitti

vasta vuosikymmeniä myöhemmin

sika pääsi telkkariin
(vuoksi Juicen, luulen niin)
saiko armon, tiedä en
kun kulki ohitsemme joka ilta hokien:
syökää kanaa, syökää kanaa, syökää kanaa

joskus harvoin katkesi myös kanan kaula
iskuun vesomen
lensi hetken, vaan ei enää laula(nut)

nyt ovat sellofaanissa molemmat
(ilokokaasuussa)
melkein samalta myös maistuvat

Pakinaperjantain eläinaiheet 184: sika ja 185: kana

Ensin ostetaan porsas

2010-06-05T13:59:00.002+03:00

Oli kesä alullaan. Loikkasen Selma tavasi ohutta aviisia. Ilmoituksia-palstalta hän löysi etsimänsä. Eläinauto kulkisi tiistaina tuosta kolmen kilometrin päästä. Ei muuta kuin lyijykynällä allakkaan merkki ja ukko laitettaisiin asialle. Joulu käväisi mielessä. Eikä se siihen jäisi. Kevääseen asti niillä lihoilla pitäisi katras pitää ruuassa. Kärrytiellä ei polkupyörästä yleensä ollut kuin haittaa, mutta porsaanhakureissulle se kuitenkin otettiin esiin. Selma etsi aitasta säkinkin Volmarille valmiiksi.

Ikävästi porsas teutaroi ja vinkui, kun sitä retuutettiin kivistä tietä kotiin. Liukasliikkeinen se oli. Livahti karkuun ja navetan ovesta ulos heti kun säkinsuu avattiin. Kaikki kynnelle kykenevät perään. Kului tovi ja toinenkin ennen kuin hikeentynyt ja äkeentynyt Volmari kantoi karkuretkellä uuvahtaneen possun kullankeltaisilla oljilla somaksi siistittyyn karsinaan. Lapset ihailivat ruusunpunaista possua aidan rakosista, silittelivät, rapsuttelivat, nimeä miettivät. Olisi Ruusan vuoro saada antaa se nimi. Possusta tuli Mooses. Navetan taakse oli tehty aitauskin sille. Vesiheinää se rakasti. Kosteana kesänä sitä riitti perunapellolta ja kasvimaalta kantaa. Ja kaikki ruuantähteet kelpasivat myös.

Äkkiä meni kesä. Porsaasta oli kasvanut iso sianrotjake. Lapsetkin tiesivät, mitä olisi odotettavissa. Vihtori tulisi pakkaskelillä lumien aikaan ja tekisi siitä selvää ennen lyhyen päivän illaksi sinertymistä. Ei se hyvältä tuntunut, mutta jokavuotinen perinne se oli. Illalla ja seuraavana päivänä lapset kävivät ihmettelemässä liha-aitassa riippuvaa ruhoa. Tuvassa tuoksui tappaiskeitto ja veripalttu oli uunissa paistumassa. Sylttykin oli isossa kattilassa kiehumassa. Joskus sianpuolikas rahanpuutteessa saatettiin viedä kauppaan. Toisinaan se paloiteltiin aitan lihatiinuun merisuolan sekaan.

Samalla aikaa kun lipeäkaloja liotettiin tapaninpäivän perinneruuaksi, kinkku lillui suolavedessä odottamassa paistamistaan. Ruiskuoreen se kiedottiin ja annettiin olla uunissa yön yli. Niin se paistui sopivan mureaksi. Joka jouluksi, kunnes Itikan auto haki lehmät. Sen koommin ei possujakaan enää kasvatettu. Perinteet alkoivat rapista yksi kerrallaan. Nyt Selma asuu leskenä kirkonkylässä. Ohuita erilaisia kinkkuviipaleleikkeleitä saa kaupasta ympäri vuoden. Pienessä huushollissa voi joulun perinneherkkuja syödä aina halutessaan. Kinkut ja syltyt löytyvät helposti.

Vain yhtä hän on jäänyt kaipaamaan nykyisen ylenpalttisen ruokapaljouden keskellä.
Tappaiskeittoa ei markettien ja siwojen valikoimissa ole näkynyt. Kyllä ne senkin vielä uudelleen keksivät, kun kerran pettuleivänkin. Elleivät direktiivit kiellä.

----

Pakinaperjantain 58. haaste on Perinne.

Sukelluksissa

2010-05-21T12:13:00.004+03:00

helle alkaa viikossa jo uuvuttaa
pääkoppa ei synnytä nyt pakinaa

vaikka

luonto puhuu, kukoistaa
laulaa kesää metsä, maa

sanoin en osaa sitä kuvittaa
siis käytän digitaskukameraa
taas kerran
(päivässä)

mihin uudet kukkakuvat upottaa
(kovalevy vanhoistakin ylipursuaa)
en nyt keksi ratkaisua parempaa

laitan tänne paketin
kun aihekin on mitä sopivin:

ykskaks kävi kesään sukellus
piisamista näkyy kaislikossa aamuisin
vain pieni vilahdus
ja jonkun vene koko ajan sukeltaa

ellet usko tarinaa
sen kuvista voit tarkistaa :)

182. Pakinaperjantai

Mitä tänään elämässä opin

2010-05-17T17:41:00.006+03:00

Herättyäni etsitytin miehelläni uimatossut. Oli niin nihkeä yö eilisen ukkostavan ilmanalan vuoksi, että päätin heittää talviturkin. Lampsin rantaan, jossa laituri oli osin veden alla. Tuuli. Laskeuduin jalat edellä hetkeksi kaksi viikkoa sitten jäistä vapautuneeseen veteen. Mennäkeväänä olin tehnyt saman heti jäiden lähdettyä. Nyt olin siirtänyt ja siirtänyt asiaa. Opin, että kahdessa viikossa vesi oli lämmennyt niin, ettei tuttua hengensalpausilmiötä (lue: verenpaineen äkkinousua) tapahtunutkaan.

Päivemmällä mies haki viikko sitten tilatut passit. Otsikosta hiukan poiketakseni kerron, että passin hankintapäivänä opin, että passikuvaaminen on kovasti muuttunut kymmenessä vuodessa. Ei saanut pitää edes silmälaseja. Kuvaaja suuntasi kameransa kuin tarkk´ampuja juuri kohdalleen. Ei saanut ilmeillä. Eikä valittaa lopputuloksesta. Minä siis näytän oikeasti passikuvaltani, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Yleensä katson peilikuvaani, joka ei näytä oikealta. En ymmärrä. Siinä menee oppimiseni raja.

Poliisilaitoksella skannasivat kuvani ainakin kolmesti ennen kuin se kelpasi. Ehkä skannerikin vieroi sitä. Olivat unohtaa toisen silmän pois. Esimerkiksi. Sitten alsoi varsinainen leikki. Piti ottaa sormenjäljet. Niitä ei saatu millään aikaseksi. Kokeiltiin kaikista muista sormista paitsi pikkurilleistä. Molemmista käsistä. Myös peukalot. Vasemmassa olisikin ollut hyvä sirpin jättämä arpi. Mutta kun ei, niin sitten ei. Ei auttanut kosteuspyyhe, ei rasva. Kirjoihin laitettiin merkintä, että olen pysyvästi sormenjäljetön. Sekös lapsenlapsia nauratti. Keksivät jo, mitä kaikkea voisin tehdä, koska jälkiä ei jää... Opin myös, että poliisilaitoksellakin voi nauraa ihan vapaasti.

Passien mukana annettiin aavitosen verran ohjeita passin käyttöön. (Passilaki 671/2006, 31 §). Uutta sekin. Niitä en vielä ole ehtinyt oppia. Sitä paitsi tuli tämä helle. Olen vallan läkähtyä. Tulinkin jo maininneeksi, että taisi tulla passit hankituksi turhaan. Olin ajatellut lähteä kevätkylmiä pakoon jonnekin lämpimään.

181. Pakinaperjantai.

Oho!

2010-03-15T10:08:00.006+02:00

Hilpi nojaa ison jumppasalin tiiliseinään. Häntä väsyttää. On maaliskuu. Sitä paitsi hän on raskaana ja vasta reilun vuoden ikäisen poikalapsen äiti. Kaksivuorotyö vaatii veronsa. Raukeus yllättää hitauden hetkinä. Voi kunpa saisi edes kävellä tai istahtaa eikä tervitsisi vahtia haukan lailla.

Salin seinällä on kaksikin kelloa. Hilpi seuraa kellon viisareita. Kaksi valvontatuntia on pitkä aika. Hän mittaa pulssiaankin aikansa kuluksi ja pysyäkseen hereillä. Mutta väsy valitettavasti ottaa omansa hetkeksi…

Hilpi havahtuu tuolin kolahdukseen ja näkee salin edessä huitovan Margan, kollegansa. Joku kokelaista on noussut seisomaan. Hilpin alueella. Hetken hänen aivonsä lyövät tyhjää. Mikä, kuka, missä, miksi, mitä?

- Oho! Taisinpa torkahtaa.

Hilpin pää selkiää oitis ja hän palaa henkisestikin sinne missä hänen vihreään pystyraitaiseen äitiysmekkoonsa piilotettu kauniisti pyöristynyt kroppansa on koko ajan ollut. Hän hipsuttelee sukkasillaan oppilaan luo. Heidäthän palvellaan viimeisen päälle. Nostetaan pudonneet kynät ja kumit. Haetaan nenäliinoja, viedään vessaan. Tämä kyseinen tapaus haluaa lisää konseptipaperia. Hilpi hiippailee hakemaan muutaman arkin isoruutuista leimallista aanelosta salin pöydältä. Pyytää Marga-kollegalta anteeksi, ettei reagoinut heti.

- Kestikö muuten kauan ennen kuin huomasin, että "herättelit" minua?, kysyy samalla muina naisina pyytäessään paperia.

- Miten niin? Marga kuiskaa ihmeissään.

- Ei sitten mitään. Hilpi huokaa helpottuneena ja palaa asemapaikalleen.

Salissa kuuluu vain ilmastoinnin humina ja tuolien natina. Kokelaat vaihtavat asentoa, pureskelevat kyniään, syövät eväitään. Muutama antaa kynänsä sauhuta. Aika alkaa kulkea nopeammin kun alkaa seurata kokelaiden käyttäytymistä koetilanteesta. Jokaisella on omat tapansa. Vaatetustakin voi tilastoida mielessään. Hilpi keskittyy näihin sekkoihin, kunnes hiljaisuuden rikkoo kunnon kolahdus, kirkaisu ja koko salillinen työhönsä keskittyneitä kokelaita kohottaa katseensa.

Kateederilla nostetulla tuolilla istuneen kolmosvalvojan tuoli keikahtaa taaksepäin ja on pudota lattialle asti. Onneksi tämä Hilkka saa pöydän kulmasta kiinni ja selviää pelkällä säikähdyksellä. Ei kai hänkin torkahtanut, käväisee Hilpin mielessä.

Pakinaperjantai.

Edit 16.3. Kommenttien moderointi poistettu. Toivottavasti pysyvästi.

Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää

2010-03-09T08:22:00.007+02:00

Helvi ja Hermanni olivat kesälomamatkalla keskisen Suomen ja Ruotsin poikki Norjaan. Meren äärelle. Elettiin 70-luvun puoliväliä, jolloin teltta tykötarpeineen ei ollut vielä menettänyt suosiotaan yöpymispaikkana leirintäalueilla. Retkikeitin, astiat, taittuvat pöydät ja tuolit, kahden aikuisen ja kahden alle kolmevuotiaan lapsen vaatteet, kaikki mahtuivat Simca tuhatsatasen peräkonttiin.

Ensiksi loppui sprii. Se sininen neste, jolla keitin toimi. Itse ne perunatkin keitettiin, vaikka otti se kyllä aikansa. Löydettiin kauppa ja kierrettiin hyllyjä useampaan kertaan. Tai Hermanni kiersi. Oli vain punaista vastaavan näköistä nestettä. Avun pyytäminen ei tullut kuuloonkaan. Suomalainen mies pärjää itse. Helvi kävi kuitenkin tarkistamassa kauppiaalta, että kyse oli samasta aineesta. Väliäkös värillä.

Jo rinnasta vieroitettu nuorimmainen joi pullomaitoa. Piti ostaa tuoretta, koska kotimainen oli jo loppunut. Sen ei pitänyt olla hankalaa. Kierreltiin maitohyllyn luo, joka ei lainkaan muistuttanut nykyisiä sadan metrin mittaisia maitotaloustuotenäyttelyitä värikkäine ja kuviollisine purkkeineen, laulavine ja tanssivine lehmänkuvineen. Tuote nimettiin selvällä tekstillä "Melk". Joo, "mjölk" on ruåtsiksi maitoa ja norja on sukulaiskieli. Sanat samaa kantaa. Ostettiin se purkki ja jatkettiin ajoa yöpymisleirintäalueelle jonkin tunturin kupeeseen.

Kunhan teltta saatiin pykättyä pystyyn ja asettauduttua vaakatasoon, avattiin se melkkipurkki ja piti kaataman sitä tuttipulloon. Poika oli iltapulloaan vailla. Mutta, hertsileijaa, purkista valui piimää. Selvää piimää. Tunsi siinä suomalainen maitotyttö ja maitopoika itsensä huijatuksi. Eikä sen puoleen, samoin varmaankin tunsi se allevuotinen Miikael. Ilmeensä kertoi kaiken. Ei ole hän sen koommin piimästä pitänyt.

Edit kello 12.22.
Purkissa luki ehkä " surmelk", joka viittaisi hapatettuun tuotteeseen. Lisäys tuli reissussa mukana olleelta. Hätäpäissään sitä tulee ostetuksi vaikka mitä. :)

Pakinaperjantain 171. haaste on "Maitopoikana/tyttönä maailmalla".

Tarinamaanantain 75. aihe on "Vahinko".

Olen valitettavasti joutunut laittamaan kommenttien moderoinnin päälle, koska roskakommentit ovat olleet kiusana kaksi päivää.

Ekoherätys

2010-02-10T16:12:00.005+02:00

(Kuva siepattu Wikipediasta)

Ekologinen egoisti. Onpa epälooginen sanapari. Loogisesti ajatellen ekologisti käyttää esim. joukkoliikennevälineitä egonsa siirtämisessä pisteestä A pisteeseen B. Näin tehdessään hänen ekologinen jalanjälkensä pienenee, vaikka jälkien luulisi lisivän, jos hän taittaa taipaleita apostolin kyydillä autolla ajamisen asemasta. Samalla kevenee myös ekologinen selkäreppu. Se reppu ja jalanjälki olivat lapsena minullakin pienempiä kuin nyt. Jalka on kasvanut ja jalanjäljet sen myötä. Egoisti taas on vain omaa itseään ajatteleva ja omaa hyötyään hakeva ihminen. Luulen, että meissä jokaisessa asuu egoisti. Egoisti olen tässä selkäreppuasiassa, koska en itse pysty kantamaan mitään, edes reppua.

Entisajan ekologiseksi luultua logistiikkaa ”vie mennessäs, tuo tullessas” on tullut harjoitetuksi siinä määrin, että voisin puhua peräti hamstrauksesta. Vasta nyt olen tullut ymmärrykseen, että tuo vanha viisaus pitää kääntää päälaelleen. Jos hankit jotakin uutta, vaikka egoistisista syistä, luovu samalla jostakin vanhasta. Mitään vanhaa kun ei raatsisi heittää pois. Kaikki käytetään loppuun. Vaatteista lähtien. Ovat niin lujaa tekoa, etteivät kulu puhki edes taitoksistaan kaapissa. Silkki söisi itsensä, mutta niin uusiutuvaa materiaalia kuin silkki onkin, sen rahtaaminen vaatetusliikkeisiimme jättää valtaisan hiilivanan jälkeensä. Sanovat nimittäin, että kuulennon hiilijalanjälki on pienempi kuin nykyisen silkkitien.

Sitten tuo ekolokero. Se on tämä koti tietenkin. Samoilla uuninlämmöillä yritetään laittaa ruokaa isoja annoksia, jotka sitten pakastetaan. Pakastin syö sitten sen saman energian, minkä ensin mainitussa asiassa säästää. Kestävää ja pestävää ostetaan. Lajitellaan jätteet, kierrätetään lehdet. Sammutellaan liiat valot. Yritetään sovittaa menoja niin, että pääsisi kumppanin kanssa samalla kyydillä, vaikka joutuisi hiukan odottelemaankin. Ollaan olevinaan niin ekologisia että. Lipsumisia sattuu melkein joka päivä. Toisaalta pitäähän sitä kuluttaa, että yhteiskunnan pyörät pyörisivät. Ei oikein tunnu milloinkaan olevan balanssissa tämä ekoilu ja egoilu. Sellaista sekoilua. Niiden välissä on kuilu, jonka yli itse kukin rakentaa itselleen sopivan sillan, huojuvan tai jämäkän.

Jälkimmäisestä tulee kuitenkin nykyään vähintäänkin huono omatunto, koska ihmisen osuus ympäristön tuhoutumisessa on jatkuva aihe mediassa. Sen verran on eko-etuliite erinäisissä sanoissa saanut aikaan. Egoistisuutemme kasvattaa ekovelkaa, jonka maksajia ovat tulevat sukupolvet. Mitä tummempi alue on kartalla, sitä epäekologisempi maa. Meiltä loppuvat maapallot, jos elämä jatkuu entiseen malliin.

Tuli taas poikettua Tiimarissa ja jäi katsomatta missä ne ostamani tuotteet olikaan valmistettu, mutta kun sain sen 15%:n alennuksen...

Pakinaperjantai No 167 "Ekologinen egoisti"

Paperin kantajia

2009-12-29T17:16:00.002+02:00

Pakinaperjain aihe hajauttaa ajatuksia sinne tänne, varsinkin jos pitäytyy tuohon anagrammiin paperin kantajia. Paperinkeräys, lukemattomat erilaiset paperilaadut, paperin teollinen valmistaminen ja siitä valmistetut tuotteet vaativat kantajansa. Mutta pitäydyn nyt yhteen paperinkantajaryhmään ja yhteen nuoruusvuosieni tositarinaan.

Olin nimittäin opiskeluaikana yhden kesän töissä paperitehtaan laboratoriossa. Tutkin massaa ja sitten valmista tuotetta l. paperia, jonka valmistaminen tämän päivän Suomessa alkaa olla liian kallista, mikä tuntuu uskomattomalta. Vihreän kullan maa on muuttumassa kai joksikin IT-alan sisällöntuottajamaaksi. Siis laitetaan ykkösiä ja nollia riveihin tai jonoihin. Tai ne laittavat, jotka osaavat.

Mutta aiheeseen palatakseni. Työ oli kolmivuorotyötä. Työvaatteena oli valkoinen itsetuntoa kummasti kohottava työtakki. Se piti muistaakseni itse hankkia, koska minulla on tallella yksi sellainen vieläkin. Tai ainakin oli viime kesänä. Saattoi se mennä Kontin säkkiin. En pitänyt lainkaan massan analysoinnista, koska en omasta mielestäni oikein hallinnut sitä. Jo itse näytteen hakeminen oli pelottavaa. Tehdassalissa oli valtavasti desibelejä, mutta jostakin syystä 60-luvulla ei käytetty kuulonsuojaimia. Ei edes korvatulppia. Tai me laborantit emme ainakaan käyttäneet.

Sen sijaan valmiin tuotteen tutkiminen oli mukavaa työtä, vaikkakin kiireistä. Paperipojat kantoivat työkseen vihertävissä putkiloissa useita paperinäytteitä vuoron aikana. Näyte oli paperikoneen levyinen (siis useita metrejä) ainakin puolimetriä pitkä paperisuikale rullattuna korkilliseen putkiloon. Entinen piti aina saada alta pois ennen seuraavaa. Leikata, punnita, ottaa lujuudet, sileydet, painot yms. Kaikki kirjattiin muistiin lomakkeille. Paljon siinä sai pyörittää käsin veivattavaa laskukonetta. Paperin piti pysyä tasalaatuisena, joten labratulokset olivat vuoropäällikölle tärkeitä. Kerran koko homma kohdallani meni kyllä työpaikkakiusaamisen puolelle.

Palopukit ovat minulle tuttuja ötököitä. Niitähän on aina siellä missä on vastasahattua puuta, esim. lautataapeleissa. Yksi palopukki kerrallaan ei haittaa maalaistyttöä lainkaan, vaikka se tarraisi napakasti ihoon kiinni. Eräs paperipojista (tai ehkä se oli koko porukan jäynä) toi paperirullakotelossa paperirullan lisäksi tuliaisiksi työpöydälleni kymmeniä palopukkeja. Koska työ oli hektistä jo muutenkin, oli iskeä paniikki. Miten hävittää ne hetkessä? Muistaakseni sain apua työtovereilta ja paperi tuli tutkituksi ajallaan. Ja maailma sai paperinsa laadukkaana.

____

Pakinaperjantain 161. aihe on anagrammi ja jokin anagrammi sanasta pakinaperjantai.

Hyvää Joulua!

2009-12-23T10:28:00.003+02:00

(Klikkaa isommaksi!)

Juhla-asu Keskiäkäiselle

2009-12-04T20:11:00.005+02:00

Keskiäkäinen on saanut arvonnassa kutsun pressan juhliin. Kaltaistensa tavoin hän ensi aluksi toteaa, ettei hänellä ole mitään päällepantavaa. Niin naisten tapaista. Mutta ei hätä ole tämän näköinen. Hän marssii hovivaatettajansa, jo työkyvttömyyseläkkeellä kitkuttavan, mutta käsistään kätevän ystävänsä Ikikipeän kanssa lähimpään käytettyjen vaatteiden ja tavaroiden putiikkiin, Tavaramereen.

Ikikipeä on aikoinaan käynyt kankaanvärjäyskursseja harrastuksekseen. Hehän ostaisivat vaikka vanhat verhot, värjäisivät ne alumiinisessa mehumaijassa ja ompelisivat suonperänsinisen itsenäisyysasu-unelman. Pengottuaan vaate- ja kangasröykkiöitä aikansa, tuunaushamstereilla oli käsissään muutama silkkihuivi rimpsuilla ja ilman. Löytyipä pari hiukan kulahtanutta silkkilakanaakin.

Ja ei kun töihin. Keskiäkäinen luonnosteli mallia sillä aikaa kun Ikikipeä puuhasi höyrymehustimen kanssa. Värjäsi, ja kuivasi. Sitten silitti ja leikkasi. Lopulta sovitti. Toiveiden mukaan rukkasi ja hioi. Ja kuinka ollakaan Keskiäkäisen kroppaa myötäilevä unelmankevyt vaatekappale alkoi hahmottua. Sinistä silkkisilppua vain jäi jäljelle. Siitä saisi vielä vaikka mitä.

Hei tämähän on valmis. Kuvassa Keskiäkäinen katsoo itseään peilistä ilmeisen tyytyväisenä lopputulokseen. Hänellä on suorastaan kevyt olo. Valmisvaatekaupoissa kun on aina niin ikäviä vaatteita. Enää ei puutu kuin asusteet. Vielä ehtii, vielä ehtii. Ihan hyvin. Vai ehtiikö?
____

Susupetalin Keskiäkäinen kaipaa vaatteita.

PS. Hyvää itsenäisyyspäivää!

Vastaan kun kysytään

2009-11-18T18:47:00.004+02:00

Pakinaperjantai No 155 kysyy:

Mikä on pakinaperjantain merkitys?

Aluksi minua pelotti linkittää omia juttujani pakinaperjantaihin, koska pakinan määritelmä tuntui tekevän omista jyvistä niitä akanoita. Ajan myötä olen kuitenkin havainnut, että täällä on katto korkealla ja kaistaleveyttä riittää erilaisille mielentyhjennysharjoitteille. Yhtään tuotosta ei ole diskattu eikä kyseenalaistettu, vaan kanssapakisijat ovat ottaneet tämänkin Kelvottomien kirjailijoiden seuran jäsenen tekstitekeleet avosylin vastaan. Saan puhista rauhassa toisten joukossa. Tämän haasteblogin kautta olen tutustunut verrattomiin sanataitureihin ja juonenkuljettajiin.

Millä avuilla pakinaperjantai kilpailee muiden haasteblogien kanssa?

Haastesanat ovat olleet ihan käypiä. Hyväksyvä ja kannustava virtuaali-ilmapiiri on ollut kimmoke minussa asuvalle pienelle kirjailijalle. Vierastan tuota kilpailla-sanaa kysymyksessä. Emme kai kilpaile täällä, vaikka virtuaaliympäristö kaikkine salattuinekin mittareineen olisi siihen mitä otollisin paikka. Osallistujien ja kommenttien määrä, esimerkiksi.

Sanotaan, että yksi kuva kertoo enemmän kuin sata, vai tuhatko se oli, sanaa. Se puhuisi kuvahaasteblogien puolesta, mutta mielestäni tämä pakinoitseminen on huomattavasti vaativampi laji. Pakinanne ovat piristäneet minua ja luoneet minulle tietynlaisen mielikuvan kirjoittajista. Käyn täällä joka viikko, vaikka itse olen vain harvoin ehtinyt mukaan.

Millaisen pakinaperjantain haluamme?

Minusta tämä nykyinen on hyvä tällaisenaan. Miksi muuttaa hyväksi havaittua? Mr Linky on toivottavasti helpottanut moderaattorien/moderoijien/modejen(?) työtä.

Miksi tuotan sisältöä pakinaperjantaille?

Arjesta avautuminen on monen blogin varsinainen sisältö. On sitä tutkittukin väitöskirjoiksi asti. Pakinaperjantai sen sijaan antaa ihan luvallisen mahdollisuuden heittäytyä fiktion puolelle, vaikka aihe faktisesti tangeeraisi omaa elämää. En oikeastaan tiedä, onko yksikään kirjoitukseni ollut pakina, mutta kirjoitan mitä kirjoitan. Kevennän kuormaani, jaan ajatuksiani. Kunhan höpäjän omiani. Siis siksi. Vain siksi. Ja yritän olla vertailematta itseäni toisiin.
_______

Ja vielä: Ajauduin bloggaajana haasteansaan. Kun valokuvauksen ihmeellinen maailma avautui digikuvauksen helppouden myötä, liityin Valokuvatorstaihin. Kuvasin aluksi paljon mm. pilvimuodostelmia ja löytämäni Sky Watch Friday tuntui sopivan minulle kuin nenä päähän. Laitoin muutaman kuvan sinne, mutta satojen osallistujien kuvien kommentoiminen itseäni toistamatta kävi tuota pikaa ylivoimaiseksi. Numerokuvahaasteeseen en sitten enää haksahtanut. Vastavuoroisuus vaatii aikaa ja voimia.

Runotorstaissa viivyin aikani, kunnes tajusin, että runoilija en ainakaan ole. Tarinamaanantai ja pakinaperjantai löysivät minut jotakin kautta, etsimättä ja pyytämättä. Kirjoittaessani haastan tavallaan itseni. En ole koskaan pitänyt itseäni ns. luovana ihmisenä ja minulta puuttuu mielikuvitus. Työssä jouduin arvioimaan tuhansia kirjoitelmia. Oli mielenkiintoista asettua oppijan asemaan. Ei tämä ihan helppoa ole - aina. Onneksi sentään vapaaehtoista.
Joku otsikko avautuu heti, joskus taas aihe askarruttaa ahdistukseen asti kokonaisen viikon ja silti teksti jää jalostumatta. Onneksi pakinaperjantaissa ei ole nykyajalle niin tyypillistä pudotuspeliä. Ahkerin lukijani on Kuukkeli. Valistunut arvaukseni on, että opettajat etsivät nykyään täältä netistä sopivia päivänavauksia, koska ko. hakusana eri variaatioina on ollut ylivoimaisesti suosituin tässä Mapissa. Toisella sijalla on ´lasten satu´. Niille olisi siis kysyntää.

(Älä) vertaa

2009-10-23T15:45:00.005+02:00

Katkismuksensa lukeneelle ja kinkereillä istuneelle tämänkertainen Pakinaperjantain aihe ´käsky´tuo tietenkin mieleen kymmenen käskyä. Niitä ei toinna alkaa maallikon repostella, koska ne on valmiiksi selitetyt. Vaan harvapa taitaa ne enää ulkomuistista luetella. Ja yksikkömuotohan tuo aihe on.

Tietokilpailuissa ja sanaristikoissa kysytään usein imperatiivi- l. käskymuodossa olevia suomalaisia paikannimiä. Äkkiseltään tulee mieleen Kisko, Kaavi ja Sauvo. Käskyjä mitä käskyjä. Kalenterin sivuja plaratessa ei aina hoksaakaan, että monet etunimistämme ovat myös käskyjä. Jos antaa tyttärelleen nimen Anna, Emmi, Helli, Marjo tai Salli, tulee samalla vahingossa käskeneeksi häntä. Ellei peräti ennalta ohjanneeksi elämän valintatilanteissa.

Miespuolisten nimien kohdalla käskynimirepertuaari on kutakuinkin yhtä laaja, mutta teonsanojen merkityksistä saattaisivat feministit löytää arveluttavia sulupuolittuneita eroja, siis syvä- ja piilomerkityksiä. Vaikka selvää suomeahan seuraavat nimet ovat: Arvo, Ano, Sauvo, Toimi, Toivo ja Usko. Kukin päätelköön itse.

Vastaavia nimiä saattaa olla enemmänkin, mutta niiden saamiseksi nimipäiväkalenteriin pitää alkaa toimia ja anoa. Ao. lautakunta sitten ilmeisesti vuosittain arpoo kalenteriin pääsevät uudet nimet. Uskotaan ja toivotaan, että arvon lautakunta antaa empimättä sallituille etunimille ikiomat päivänsä.

Pahin kaikista käskyistä on vertaa. Siihen kun laittaa pisteen ja maatunnisteen perään, aukeaa oma sivusto. Se sivusto on toki ihan tarpeellinen kuluttajille. Sen sijaan ei pidä verrata omaa elämäänsä keskiarvoonnellisuudessa eikä onnettomuuksissa eikä missään saavutuksissa ja suorituksissa toisiin ihmisiin. Ei täällä blogimaailmassakaan. Olemme kaikki uniikkeja, siis erilaisia. Silti tilastonikkarit ja kaikenlaiset kyselyt, hyvässäkin tarkoituksessa, minkä tulisi pyhittää keinot, vertauttavat meitä onnettomia ja onnellisia toisiinsa. Se on melkein kuin kaivaisi verta nenästään, sillä vertailu on lyhin tie helvettiin. Top tykkänään. Ja tuostahan saa sitten oivan aasinsillan takaisin katkismukseen...

_____

Pakinaperjantain 152. haastesana on käsky.

Allin kaakusta Ylioppilaisiin

2009-09-06T13:27:00.007+02:00

(Klikkaa. Kuva on lepikon torpan pöydällä olevasta keittokirjasta. Joskus on ikävää, ettei museoesineisiin saa koskea. Olisi ollut mielenkiintoista tutustua muihinkin ohjeisiin.)

Muistan, miten Pappa liekutti kiikkustuoliaan tuvan lankkulattialla. Henkeään ahdisti. Toinen keuhko ei enää toiminut. Hänen teki mieli saada jotakin suuhunsa. Hellassa ritisi valkea ja keittolevy oli kuuma ja tyhjä. Pyysi minua ottamaan sipulin, kuorimaan sen ja laittamaan toisistaan irrotetut sipuliveneet keinumaan kuumalle. Siinä ne hiukan paloivat pohjalta, pehmenivät ja makeutuivat. Minäkin pidin tästä välipalasta. Tätä ohjetta en ole nähnyt missään keittokirjassa. Mutta opin pitämään sipulista.

Pappa, ei äiti, opetti minut laittamaan arkiruokaa, leipomaan ruisleipää, vehnästä ja hiivaleipää ja vesirieskaa. Ei siinä keittokirjoja tarvittu. Kun äiti keitti vispipuuroa, minä sain kantaa ison kattilan ulos lumihankeen ja vispata sen tähtien valossa kuohkeaksi. Äiti ei opettanut, vaan oletti että osaan. Olihan koulussa kotitaloutta. Paremmin kuin oppimani ruuat, muistan miten väkersin valkoisesta kankaasta reikäompeleella koristellun kotitalousessun ja hilkan. Ihmettelen vieläkin minne se esiliina hävisi.

Jos oli juhlavampien tarjottavien tarve, pyydettiin avuksi kylän pitoemäntiä tai sukulaistätejä. Arjessa selvisimme itse vallan hyvin ilman keittokirjoja. Maustamalla ja maistamalla. Sopiva uunilämpötila tiedettiin poltetun puun määrästä, lämmön tasaantumisajasta ja heittämällä hyppysellinen karkeaa suolaa arinalle. Kuuntelemalla sitä ritinää. Tuoksusta tiesi kypsyyden.

On minulla keittokirjoja kaapissa. Mappiin koottuja lehtileikkeitä, uudempia ja vanhempia vuosikymmenten varrelta. Vanhimpana Maija keittää koulussa. Näyn viivanneen yli Maijan ja kirjoittaneen tilalle Liisa. Ensimmäisellä kotitaloustunnilla minulla ei ole ollut vihkoa, koska olen kopioinut taululta ruokaselosteen kirjan tyhjälle kansilehdelle. Muitakin merkintöjä löytyy. Jokaisen opetetun ruokalajin tai leivonnaisen kohdalle olen kirjoittanut Tehty tai vain merkinnyt sen vanhanaikaisen oikeinmerkin.

Käytin kirjaa vain koulussa, vaikka kotonakin ruuanlaitto kuului velvollisuuksiini ilmeisesti kyllästymiseen asti, koska kirjan takakanteen olen kirjoittanut Liisa ei keitä missään. Kokkaanhan minä. Tai olen kokannut. Vaihtelevalla menestyksellä. Omasta mielestäni parhaiten ulkomuistista, näppituntumalla. Ja nykyään vaihtelun vuoksi näppistuntumalla l. hakemalla yksinkertaisia ohjeita netistä.
____

Pakinaperjantain 145. aihe on Keittokirja

Onnimannista

2009-08-31T13:12:00.003+02:00

Oli kerran Onnimanni
Onnimannista maniska
maniskasta maitopurkki
maitopurkista pulikka
pulikasta puotipuksu
puotipuksusta patina
patinasta paidankaava
paidankaavasta kanala
kanalasta kattohirsi
kattohirrestä hinkalo
hinkalosta leipävarras
leipävartaasta vanikka
vanikasta kokojyvä
kokojyvästä jyrinä
jyrinästä Jyväskylä
Jyväskylästä kaupunki
kaupungista kantapaikka
kantapaikasta parakki
parakista parkkihalli
parkkihallista harrikka
harrikasta harjanvarsi
harjanvarresta varasto
varastosta vatupassi
vatupassista remontti
remontista sekasotku
sekasotkusta sonetti
sonetista nelipolvi
nelipolvesta poletti
poletista kaasuhella
kaasuhellasta Helsinki.

_____

Pakinaperjantain 144. haastesana on Onnimanni.

Mieshän se Onnimanni mielessäni on, mutta Kutuharjun kehotuksesta kokeilin omaa lorua hänen ohjeidensa mukaan.

Kun haaveet kaatuu

2009-07-12T15:03:00.008+03:00

Helvi, 7v, kulkee tätinsä perässä kärrytietä pitkin. Täti laulaa hoilottaa "Anna arpisten haavojen olla...". Ämpärit ovat täynnä kullankeltaisia lakkoja. On siinä jonossa toisiakin. Jokakesäistä retkeilyä jalkapatikassa joka suunnassa avautuville ojittamattomille luonnonsoille. Äidin mielestä on liikaakin porukkaa lähisoilla, aitoissa ja ladoissa nukkujia.

Helvi, 23v, on heinäkuussa kovin raskaana eikä lähde soille, koska lähimmät suot on ojilla pilattu. Kauas on pitkä matka. Äitinsä jaksaa vielä ja Helvi tuoresäilöö Haagan kerrostalon kylmäkellariin soiden kultaa kahden litran Ilves-tölkkeihin. Jokakesäiset. Tähän marjaan tottumaton mieskin alkaa hiljalleen tykästyä sen makuun.

Helvi, 25v, on lakka-aikaan taas raskaana, peräti yliaikaa jo mennään. Lähettää silti puolisonsa anopin kera kultaa hakemaan. Onneksi lapsi ei päätä syntyä sillä aikaa, koska päivystäjiä ei ollut. Ostetaan ensimmäinen pakastin, joka on kestävä yli kolmekymmentä vuotta. Lakkoja varten.

Helvi, 30v, on vihdoin päässyt pohjoiseen. Tähän asti hän on vain kuullut vaneriastioissa etelämmäksi kuljetetusta Lapin hillasta. Nyt hän poimisi itse. Vaikka kuinka paljon. Kerrankin.

Vihreä reki, joksi kulkupeliä nimitettiin, pysäytetään sopivan näköisen suon laitaan. Mies ja tenavat jäävät autoon. Miksikö? Kun Helvi avaa auton oven ja säntää farkkuhaalareissaan suolle, hyökkäävät sen miljardit sääsket heti hänen kimppuunsa. Voi kurjuujen kulminaatio! Suo on kultaisenaan marjoja, mutta kunnon varusteet puuttuvat. Tuskin litraa Helvi pystyy poimimaan. Sen kerran kun...

____

Pakinaperjantain 137. aihe on Karu pohjola

Aika entinen

2009-06-28T14:16:00.005+03:00

Hevonen oli välttämätön apuri pientilallisille viime vuosituhannella ennen traktorin tuloa. Talon vauraus mitattiin tietenkin hevosten määrässä, laadussa, varusteiden laadussa. En ole ratsastanut hevosella sitten teinivuosien, jolloin tein sitä luvalla ja salaakin. Isä hankki aina lapsirakkaita hevosia. Kerran hän osti yhden vikurin. Muistan sen talonkin, josta se ostettiin. Vikuri palautettiin.

Hevosilla oli aina nimi, kuten Lemmu, Liinu tai Leiju (olivatkohan ne kaikki l-alkuisia?) koska ne olivat perheenjäseniä siinä kuin lehmät, lampaat ja porsaatkin. Kantakirjoista kuulin, mutta en ole niistä koskaan tutkinut. Luultavasti moni hevossuku on paremmin selvitetty kirjoissa ja kansissa kuin useat ihmissukuhaarat. Käsittääkseni nykyään, aiheesta poiketakseni, koirien, kissojen ja jopa lihakarjan elämä dokumentoidaan ainakin yhtä tarkasti kuin meidän ihmisten. Onkohan niillä jo sirut?

Hevonen on iso eläin ja tarvitsi isohkon haan. Lehmät saivat kuljeskella vapaana vallanmetässä, mutta hevonen ei. Se oli sitäpaitsi lapsuusaikani ruohonleikkuri. Aitan ja liiterin edusta pysyi niittämättä todella kauniina nurmena, vaikka ruohonleikkurista en ollut nähnyt edes unta.
Talli oli saunarakennuksessa tai päin vastoin. Joka tapauksessa hevonen hörähteli mukavasti aina kun menimme saunaan. Lauantaina ja keskiviikkona.

Kaikki maatalouskoneet olivat hevosvetoisia. Ilmeisesti hevosella ei ollut lomaa koskaan. Kyläreissutkin viikonloppuna tehtiin joko kärryillä kesäisin tai reellä talvisin. Reellä vauhti tuntui ainakin kovemmalta, kun tierat lentelivät. Vain kouluun ja lähinaapuriin käveltiin pitkin kärrytietä ja talvella hiihdettiin.

Haikein ja vaikein hevosmuistoni liittyy erääseen kuumaan kesäpäivään. Saatoin olla hevoshaassa muuten vain mansikoita etsimässä tai sitten tulossa postinvientireissulta. Haassa oli oudon hiljaista, tuttua hevosenkellon ääntä ei kuulunut miltään suunnalta. Hevonen löytyikin menehtyneenä kahden tukevan puun välistä. Ilmeisesti se oli mennyt kyhnyttämään paarmojen puremien ärsyttämää nahkaansa. Paarmat, kuten itikatkin, saattavat saada ihmisenkin tolaltaan ja säntäämään pakoon.

Hevonen haudattiin niille sijoilleen. Lapsena en tietenkään ymmärtänyt menetyksen rahallista suuruutta.

Hevostietouteni alkaa rapistua. Muistan hevosvaljaista joitakin nimiä, kuten länget, luokki, kuolaimet, mahavyö, mutta en osaisi sitä enää valjastaa. Näin heinäaikaan kuulen korvissani niittokoneen säksätyksen, tunnen ihollani polttavan auringon, sängen pistot jaloissani ja heinien raapimat käsivarsissani. Ihon ja silmien kirvelyn heinäkuorman polkijana. Kuulen kuskin lähtökäskymaiskautuksen, mahdolliset ärräpäätkin peruutusten epäonnistuttua ja lopulta helpottavan ptrruuu-komennon. Meidän hevosille piti puhua ääneen, kuiskaaminen ei käsittääkseni riittänyt.

____

Pakinaperjantain 135. aihe on hevonen.

Nettinarkkari

2009-06-14T20:08:00.005+03:00

Kuka nyt nettinarkkari olisi? Tarkoittavatko aiheen keksineet niitä, jotka tietävät mistä ja miten narkoottisia aineita saa imuroitua? Minulla on onneksi vielä niin vanhanaikainen tämä PC, ettei rahaakaan saa suoraan kotiin. Lippuja voi kyllä tulostaa, jos osaa. Raha pitää hakea Shellin seinästä, jos tili antaa myöten. Kortteja tämä kone kyllä kyselee joskus. Pikemmin niiden pitkiä numerosarjoja, jos vaikka haluaisi ihan pikkuisen tilaa johonkin flickriin esimerkiksi. Sitäkään en ole uskaltanut tehdä, kun olen niin kova syyllistämään itseni kaikista maailman asioista. Jos vaikka joku nappaisi sen numerorimpsun. Omaksi syyksi lukisin. Mitäs menit kokeilemaan. E-liputkin olen ostattanut toisilla ja maksanut sitten heille sillä seinästä revityllä selvällä rahalla. Varmuuden vuoksi. Mistä näistä tietää?

Olen lukenut monestakin hyvin perillä olevasta tietolähteestä, että kun kerran on sormensa nettinäppäimille laskenut ja sivu- tai varjokuvaprofiilinsa jakanut, se on lopullista menoa se. Ei olisi kannattanut. Työnantaja minutkin houkutti tänne nettiin. Naamakirjaa en ole onneksi katsellut kuin jonkun olkapään yli vaivihkaa, bloggerit ja wordpressit pidin vaarattomina. Vuodatushan nyt on tietenkin vuodatusta, sen ymmärtää kaikki. Eihän nämä nyt mitään nettinarkkariutta voi olla. Muutama blogi siellä täällä.

Enhän minä käytä nettiä useampana kuin seitsemänä päivänä viikossa. Joillakin se on auki joka päivä vuorokaudet läpeensä. Ei täällä aina jaksa olla. Second laiffia en kaipaa, kun en oikein saa eletyksi tätä yhtäkään. Jos alkaa guuglaamaan kaikki diagnoosinsa, niin suossa on kainaloita myöten. Mediakriittinen on oltava eikä mikään turhan tiedon jakaja. Aikanaan vastustin pankkikorttia. Siinä piti antaa periksi. Vastustin euroakin. Lopulta minulta ostettiin viimeiset markat hyvään hintaan. Eivät olleet hoksanneet markan rahojen vuosilukujen symbolista muistoarvoa.

Tarkoittaisiko tuo nettinarkkarius sitä, että blogistina on tullut niinku riippuvaiseksi niinku toisten blogeista? Minäkin kuulun moneen joukkoon. Ja siihen kuvablogistien KKK(keskinäisen kehumisen kerho)-kerhoon. Hiukan sinne suuntaan ajattelisin sen olevan, koska minulle tulee ihanku huono omatunto, ellen käy lukemassa tilaamiani kirjoituksia. Kommentoiminen on kyllä taitolaji. Järjestetäänköhän siihen kursseja? Sekin vielä, että minusta tuntuu jotenki mukavalta, melkein euforiselta, jos joku sattuu kivasti kommentoimaan omaa tuotosta. Nyt kun kävijälaskurit näyttävät miinusta kaksinumeroisin luvuin, alkaa niinku ahistaa.

Lukeekohan tätäkään kukaan?

_____

Pakinaperjantain aihe on Nettinarkkari

5.6.2009

2009-06-05T17:51:00.004+03:00

Toevo-myrsky tulj
ja vuahtopesj hietiko
rannas. Kaks issoo
kuuspuuta ei kestännä
tuulta, tulj niije aeka.

Runotorstain 134. haaste on vapaa-aiheinen tanka.

Juhlaperinne

2009-05-04T08:28:00.005+03:00

Helville oli siunaantunut neljä lasta, vaikka mies oli matkatöissä. Sikäli hankalissa hommissa kotiasioiden kannalta, että varsinkin viikonloput ja monet juhlapyhät perhe sai pärjätä ilman häntä. Juhlaperinteiden vaaliminen tai peräti luominen jäi siis äidin kontolle. Tietenkin Helvi kantoi mukanaan kotoa oppimansa, sen mikä miehelle sopi. Joulupukki ei esimerkiksi sopinut. Piti esikoisen kasvaa kouluikäiseksi, ennen kuin ensimmäinen tilauspukki sai astella olohuoneen vaaleille räsymatoille. Muistoksi siitä jäi mattoon mustat jäljet.

Uutena vuotena taas ei saanut olla ilotulitteita. Tähtisadetikut saivat riittää. Ihan viisastakin se oli, kun mies ei ollut itse niitä taivaalle laittamassa. Jotakin riemua ja iloa Helvi kumminkin tahtoi lapsille järjestää. Halusivat tietenkin toisten lasten tavoin valvoa myöhään ja seurata edes sivusta lähiön yhteistä taivaanrannanmaalausta, oli sitten pikkupakkanen tai peräti kipakka keli. Helvi sopi lastensa kanssa tietyt kellonajat, jolloin he kävisivät ilmoittautumassa ja tankkaamassa lämmintä juotavaa ja syötävää kotona. Helvillä oli silti huoli. Lapset olivat pimeässä papattien äänittämässä yössä. Olisipa jo silloin ollut kännykät.

Ennen kuin Helvi lasten kasvettua alkoi valaa uudenvuodentinoja heidän kanssaan, hän kehitti ihan oman, ainakin omasta mielestään hyvän ja turvallisen, tavan nähdä tulevaan vuoteen. Lasten ollessa omissa puuhissaan, hän asetteli pirtinpöydälle kahvikuppeja ylösalaisin ja niiden alle pikkuesineitä. Eri vuosina erilaisia. Oli kolikkoja, Kinder-munien ehjinä säilyneitä yllätyksiä, pikkuautoja, karamelleja, pieniä leluhahmoja. Mitä tahansa mikä mahtui tavallisen kahvikupin alle.

Nykyään muuten kahvia juodaan isoista mukeista, joten Helvillä olisi mahdollisuus visioida perheelleen suurempia tulevaisuudennäkyjä. Kupit sekoitettiin ja jokainen sai valita omansa. Isällekin oli aina omansa. Oli siinä Helvin mielikuvitus välistä koetteella, kun hän sepitti, mitä mikin esine merkitsi. Leikki oli lasten mielestä niin hauskaa, että yksi kierros ei koskaan riittänyt. Ymmärrettävää. Lukihan Helvikin eri lehdistä aina niin monta horoskooppia, kunnes sattui mieluisa tulevaisuudenkuva kohdalle.

_____

Pakinaperjantain 127. aihe on juhlaperinne

Näkemyksiä

2009-04-22T17:07:00.008+02:00

Lastenlasten ensi piirroksia katsellessa innolla tarkastellaan, mitä ihmisen osia niissä on. Yleensä pää on suhteettoman suuri, kädet saattavat alkaa korvien kohdalta ja pitkät jalat kaulasta. Jotakin tunnistettavaa heidän näkemyksissään on, esimerkiksi minulla kikkarahiukset ja vaarilla pystytukka. Heti tietää kenestä piirroksessa on kyse. Vihreät silmätkin!

Vuosien varttuessa lasten näkemys ihmisestä täydentyy kaikilla yksityiskohdilla napaa myöten. Neljävuotias saattaa osata piirtää jo siluetin. Piirrettyjen ihmishahmojen koosta voi päätellä tai olla päättelemättä jotakin vaikka perheen sisäisiä valtasuhteista. Oman kehon oikea hahmottaminen on tärkeää. Rajat löytyvät liikkeen kautta. Kolhujenkin.

Nyky-yhteiskunta palvoo kauneutta ja terveyttä. Minulle yritetään siukkaasti myydä aikakauslehtiä lupaamalla, että joka numerossa on ainakin 20 sivua molempia edellä mainittuja. En tartu enää bonussyötteihin. Keski-iän näennäiskiireessä näkemys omasta kehosta alkoi hämärtyä siinä määrin, että kehonkuva alkoi vääristyä. Luonnollinen tapa liikkua ja käyttää kehoaan peittyi opittujen virheellisten tottumusten alle. En ymmärtänyt liikkuvani väärällä tavalla, vaikka perässähiihtäjä tai-juoksija toistuvasti neuvoi kiertämään lantiota. Suututti. Enkö muka osaa?

Lopulta olin ihan hukassa ja ulkona omasta kehostani. Elämänkokoisen repun laskisin niin mielelläni vaikka maitolaiturille. Nyt en enää pane pahakseni, vaikka minua ohjataan hengittämään oikein. Kävelemään myös. Onhan tässä aikaa koko loppuelämä. Jos tässä prosessissa löytyisi nimettömälle ja näkymättömälle lapselle minussa nimikin. Pääsisin seuraavalle luokalle - ehdoitta.

____

Tarinamaanantain 63. sana-aihe on näkemys.
Pakinaperjantain 125. aihe on nimetön.

Pamfletti

2009-04-06T13:33:00.005+02:00

Olemme jokainen kulttuurimme kutomia kummajaisia, jos ja kun uskallamme itse katsoa peiliin tai antaa toisten katsoa meitä. Ilman sinivalkoisia tai vaaleanpunaisia silmälaseja. Vitivalkohangilla tarpeelliset aurinkolasit himmaavat vielä enemmän.

Radiossa menossa oleva Eeva-Maija Haukisen lukema matkakuvaus Hevoskärryillä halki Suomen vuonna 1896 ja eilinen TV-ohjelma Omituiset länsimaiset ovat viimeksi avanneet korviani ja silmiäni. Toki huumorilla.

1800-luvun lopulla maatamme kiertäneet sisarukset ihmettelevät mm. kummallisia sänkyjämme, päästävedettäviä ja sivustavedettäviä matolaatikoita, jotka kuhisevat russakoita ja luteita. Kumpaankin lajiin lapsuudessa ja nuoruudessa läheistä tuttavuutta tehneenä en voinut sivuuttaa kuulemaani. Ihmettelivät sisarukset myös miksi rehellisiksi tunnetut suomalaiset yleensä lukitsevat asumuksiaan, koska avaimen löytää joka tapauksessa helposti kopeloimalla oven vuorilaudan alustaa.

Entä eilinen verraton ohjelma, jossa kaksi heimopäällikköä Papua-Uusi-Guineasta jatkoivat tutustumistaan Ranskaan? He kävivät mm. kirkoissa, metsästämässä ja Moulin Rougen kabareessa. Kierreltyään ja ihmeteltyään aikansa kirkkojen kultauksia, he tajusivat mihin länsimaiset ahnehtimansa kullan ovat tarvinneet. Miksi metsästämään lähdettiin suurella joukolla ja mekkalalla, oli myös käsittämätöntä. Kuin myös hinkumme nousta korkeille paikoille, josta sitten voi lasketella alas suksilla sujutellen.

Heidän kulttuurissaan miehet ja naiset asuvat eri taloissa ja komeisiin sulkiin saavat koskea vain miehet. Moulin Rougen kabareessa oltiin siis katsomassa isolla rahalla naisten sääriä. Miten naiset saivat koskea sulkiin ja kantaa mitä upeimpia sulkapäähineitä vähäistäkin vähäisemmissä vaatteentapaisissa? ihmettelivät heimopäälliköt.

Ai niin, se pamfletti! Poimin muutaman aina ajankohtaisen, siis tähän taantuma-aikaankin sopivan sananlaskun. Koeteltua viisautta?

***

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.
Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.
Parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa.
Ahne on hyvä ottaan mutta käs vapisee, jos antaa tarttis.
Askel askeleelta portaita kiivetään.
Ei kateen kontti ole koskaan täysi.
Ei se lapsi ikinä itse kävele, jota aina talutetaan.
Helposti saatu on helposti menetetty.
Hyvä antaa vähästänsä, paha ei paljostansakaan.
Jokainen pisara muovaa kiveä.
Jos mies muistaa maata, niin maa muistaa miestä.
Kauppa se on, joka kannattaa.
Kolme kertaa kun valehtelee, niin uskoo itsekin.
Kuta koulu kovempi, sitä oppi selkiämpi.
Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
Toinen puhuu aidasta, toinen aidan seipäästä.
Viedään kuin pässiä narussa.
Älä laita kaikkia munia samaan koriin!
....

Näin meillä. Selkokielellä. Miten muissa kulttuureissa?

_____

Pakinaperjantain 123. haastesana on Pamfletti.

Keskiviikko

2009-03-25T16:31:00.005+02:00

Tupa on hiljainen. Kuuluu vain kiikkustuolin tasainen unettava keinunta ja kissan kehruuääni. Pappa rapisuttaa sanomalehteä öljylampun hämärässä valossa. Kellokin raksuttaa raukeasti. On vielä viileää, vaikka hellaan on viritetty valkea. Pannukahvi tuoksuu.

Pikku-Helvi nukkuu hetekan pohjalla pitkällä seinällä. Jostain syystä sitä ei ole nostettu illalla ylös. Punaviolettisiniruutuisen täkkinsä alla Helvi alkaa kuitenkin heräillä. Hän kuulee kevyen unen läpi, miten äiti tulee jo sisään navetalta. Lehmät on lypsetty. Samalla kylmänvire hivuttautuu kynnyksen yli lattiatasossa olevaan yösijaan. Nuoremmat sisarukset nukkuvat pönttöuunin kupeessa kamarissa. Oven ollessa kiinni sinne ei kylmä kiiri joka oven aukaisulla.

"Miksi ette ole herättänyt Helviä. Alkaa tulla kiire." hätäilee äiti isälleen.

Pappa kopaisee Helviä jalasta täkin läpi. Helvi ei ole heräävinään. Häntä väsyttää niin kovasti. Tuvan lattia on kylmä. Keskellä lattiaa on kantikas jakkara, jonka päällä on pesuvati, saippua ja hammasharja. Ne odottavat pientä koululaista. Paitsi keskiviikkona. Se on vapaapäivä kansakoulun ensimmäisen luokan oppilailla. Helvi kyllä muistaa, mikä viikonpäivä tänään on. Vaikka koulussa on ihan mukavaa, vapaa keskiviikko tuntuu hyvältä. Ajavat naapurin tukkeja koulumatkan varrella. Rekiteitä menee ristiin rastiin. On seurattava puhelinlankoja, ettei eksy. Jännittää vähän, milloin on hypättävä hankeen alta pois.

"Antakaa minun nukkua vielä. Nythän on keskiviikko", vastaa Helvi ja kietoo täkin tiiviimmin ympärilleen. Nuoremmat sisaruksetkin nukkuvat vielä. Kunhan hellassa on palanut vielä pari uunillista klapeja, on lämpimämpi nousta päivän puuhiin.

- Niinpäs onkin. Miten se pääsi unohtumaan? Kukahan lapsista herää tänään ensimmäisenä?, tuumaa äiti ja ottaa ahkeruuskupillisen kahvia hellan kulmalla aina lämpimänä olevasta kahvipannusta ja etsii samalla esiin ompeluksiaan. Pappa avaa radion.

______

Tarinamaanantain 61.aihe on Keskiviikko

Turistirysät

2009-03-02T10:58:00.004+02:00

(Näin pärjättiin ennen. Toisin on nyt.)

Rysä on tunnetusti katiskan sukuinen kalastusneuvo. Rysän alkukantaista, mutta nerokasta arkkitehtuuria on käytetty mallina tuntemiani turistirysiä suunniteltaessa, joko vahingossa tai tieten tahtoen. Suuaukon on oltava valtaisa houkutteleva nielu, joka jakautuu useaan syvemmälle rysän uumeniin johtaviin sokkeloisiin käytäviin. Nieluja voi olla myös useita, mikäli tarkoituksena on rakentaa joku ideaparkki. Tällaisia alkaa Suomessakin olla jo kylliksi.

Peilejä ja portaikkoja, lasikattoja, muovikukkia, suloisesti solisevia suihkulähteitä kultakylkisine kaloineen löytyy houkuttelevimpien rysien sisältä. On nuolia ja muuta ohjausta sinne ja tänne, oikeita kiertosuuntia, liukuvia lasiovia, pyöröovia ja kulloisenkin taustamusiikin mukaan välkkyviä vaihtuvia neonvalotekstejä ja kuvioita tavallisille seinille ja valtaville näyttöruuduille. Tarkoitus pyhittää keinot. Rysän nieluun eksynyt turisti pitää saada viihtymään, siis viipymään ehtiäkseen kuluttaa muutakin kuin kengänpohjia. Peilejäkin löytyy, joista voi vilkaista habitustaan vähän väliä ja samalla muistaa kiskoa suupieliä kohti korvia. Viihtyä pitäisi. Vaan kun ei.

Välkkeestä turistiparka saattaa saada migreeniä ennakoivaa sahalaitaa silmiinsä. Sehän pakottaa hänet viipymään rysän perillä pitempään. Löytyy apteekki, löytyy hiljainen rentoutus- ja happihuone. Hänenlaiselleen. Välkeriippuvaisia valot salakavalasti kiihottavat shoppailemaan, etenkin jos ainakin osassa erikoistavaraliikkeitä on ns. ikuinen loppuunmyynti 70 % alennuksella. Niillä prosenteilla kun ostelee turhuuden markkinoiden madeinchina- ja madeinkorea-tuotteet, voi huoletta satsata euroja itseensä ja lukea seuraavan viikon lehdestä, miten se ja se tuote on jouduttu vetämään pois markkinoilta.

Alko löytyy turistirysistä ehdottomasti. On myös vierasperäissanoilla nimettyjä kahviloita ja ravintoloita jokaiseen makuun. Seisten juotava lattekaan ei maksa kuin 3,50 euroa kuppi ja pulla saman verran. Kertakäyttömukin saattaa saada 20 sentillä, ellei vedestä erikseen peritä maksua. Ilmastointi kuivaa silmiä ja suuta. Alkaa väsyttää loputon hälinä ja huiske. Mitä ihmettä minä täällä teen? Missä se exit olikaan? Kysyn ja lopulta olen raittiissa ulkoilmassa ja alan hissukseen tuntea oloni omaksi. Vielä on löydettävä auto lentokentän kokoiselta parkkialueelta.

”Rysäpyynti ei vahingoita kaloja ja rysästä on helppo päästää alimittaiset kalat takaisin kasvamaan.” Taidan kuulua edelleenkin alimittaisiin.

______

Pakinaperjantai.

Depressio

2009-02-15T14:47:00.006+02:00

Tapasin äskettäin Annan, entisen työkaverini. Hän tarjosi minulle kahvit Shellin baarissa. Muisteltiin menneitä. Eläkkeelle jääminen oli varsinaisena puheenaiheena, koska olen itsekin kohta jäämässä oloneuvokseksi. Kyselin Annalta, millaisen paperisodan hän aikoinaan joutui käymään.

- Kyllä minun vanhat kalenterini ja muisti kertovat pitkästä taistelusta. Oikea jalkani osoitti yhdeksänkymmenen asteen kulmassa sivulle, kun poljin toiseksi viimeiselle käynnille psykologin vastaanotolle. Joitakin testejä oli vielä kuulemma tulossa. Eläkkeelle en päässyt rankaperäisillä diagnooseilla, vaikka tavarat eivät enää pysyneet käsissä ja jalat katosivat välillä alta. Ne olivat liian vähäisiä vaivoja Kelan lääkäreille.

- Mitä ne vaati? Lisää diagnooseja tietenkin. Millaisia testejä ne muuten teetti?

- Annas olla, kun kerron. Ne tehtiin siellä neljännessä kerroksessa. Odotuskäytävä oli muuten aina tyhjä ja täysin virikkeetön. Kohta hoikka punakiharatukkainen nuori psykologi pyysi minut sisään. Testit alkoivat. Tehtäviä oli paljon. Ne olivat matematiikkaa, yleistietoa, päässälaskuja, muistitehtäviä ja tuntuivat ihan helpoilta. Olisikohan niissä kannattanut bluffata, että lopputulos olisi ollut toivottava, sekin tuli mieleen. En kuitenkaan bluffannut. Minut on opetettu yrittämään parhaani – kaikessa.

- No se kyllä tiedetään. Liiankin kanssa.

Lopuksi minulle lyötiin käteen kymmenen pahvikorttia. Siinäpä vasta alkoikin puliveivaaminen. Kämmenet kostuivat. Otsalle kihosi muutama helmi. Näkö sumeni samaa tahtia kuin pulssi nousi. Olinhan minä joskus kuullut musteläiskätestistä.Nekö nyt sitten mittaavat ihmisen työkunnon ja rangan tukevuuden? Psykologi ei ollut ohjailevinaan minua, kuulemma tarkkaili vain ja teki muistiinpanoja. Katselin kuvia ja ihmettelin hiljaa ja ääneenkin. Aloin jo katsella ympärilleni, jos vaikka nauhoittivatkin sen session. Minulla kun oli se selkä julmetun kipeä eikä istumisestakaan tahtonut tulla mitään. Kiemurtelin siinä tuolilla kuin mato koukussa. Mutta joutua nyt itse siihen.

- Millaisia kuvia niissä oli?
- Kummallista, miten jok´ikinen kuvakortti muistutti minun mielestäni jotakin selkärangan osaa. Olen sen verran nähnyt magneettikuvien poikkileikkeitä. Oli lantiota, joo, enimmäkseen lantiota. Sehän viittaa tietenkin seksiin tai sen puuttumiseen. Minä ajattelin, että sanon kyllä mitä ajattelen ajattelematta sen enempää mitä sanon. Totta siis, joka sana.

- Mitähän minä näkisin niissä?

- On ne netissä nykyään. Voit käydä katsomassa. Oikeita vastauksia ei ole. Mikä erikoisinta, minä itse en saanut nähdä edes omia tuloksiani, vaikka kuinka tivasin. Lausunto olisi saattanut herkkää sielua viirata vielä lisää – suuntaan tai toiseen. Minun arkijärkiymmärrykseeni ei mahdu, ettei minulle todellakaan selvitetty, mitä se psykologinplanttu niistä ja kaikesta aikailusta ja oheisräpeltämisestä nauhalle luki tai paperille pisti. Vaan mitäpä niistä. Masentuuhan sitä, kun ei mihinkään kykene.

Olkoonpa hyvää tai huonoa, osattiin sillä lausunnolla tehdä Annasta sen sortin sairas, että yksi uusi diagnoosi kymmenen entisen jatkoksi riipustettuna lopulta riitti liikauttamaan eläkeasiaa eteenpäin. Vaikka ihan saman oloiselta se Anna minun mielestäni edelleen vaikuttaa.

____

116. Pakinaperjantain taikasana.

Painajainen

2009-02-08T18:56:00.006+02:00

(Kuva on tehty ohjelmalla Dreamlines.)

Aikoja sitten kirjoitin Runotorstaihin tämän tarinan, joka itse asiassa onkin yksi painajainen.

______

On valoisaa, kevättä. Helvi on hiukan toisella kymmenellä. Isoisän kiikkustuoli on tyhjä. Tupa huutaa hiljaisuutta ja turvattomuutta aina, kun isoisä on jossakin asioilla.
_

Viime viikollakin äiti oli raijannut ruskeita pahvilaatikoita tupaan ja alkanut vimmoissaan ja itkuisena pakata pesueensa vaatteita niihin. Helvi oli seurannut salaa kammarin oven raosta. Äiti oli ollut niin outona, vieraana. Pelotti.

"Kyllä me tästä nyt lähdetään! Tehkää, miten haluatte!"

Isoisä yritti rauhoitella ja saikin äidin pinkkaamaan lastenvaatteet takaisin kaappiin. Pahvilaatikot nostettiin uuninpankolle sillä kertaa.
_

Puhelin soi ja soi ja soi. Helvi näkee, kun äiti kiirehtii heti pois tuvasta. Tytön on siis pakko vastata. Isä soittaa ja tivaa hakemaan äitiä puhelimeen. Helvi sanoo, ettei äiti ole sisällä, vaikka tietää hänen olevan. Ulko-ovi ei ollut kolahtanut. Lapsikin vaistoaa äidin häpeän, kun joutuu hakemaan hänet puhelimeen vintin pimeästä portaikosta. Hän teki mitä isä käski. Hän tekee aina mitä isä tai äiti käskee. Äiti työntää kammarin oven tiukasti kiinni. Puhelu on lyhyt.
_

On helteisen kesäpäivän ilta. Lauantai ja lakananvaihtopäivä. Isä ei ole vielä tullut töistä. Äitiä ei näy mailla eikä halmeilla. Olisiko hän mennyt vattuja poimimaan?, Helvi pohtii. Ahdistaa. Kun Helvi menee hakemaan vaihtolakanoita kaapista, hän huomaa kauniisti taitellun kirjelappusen siistin lakanapinkan päällä. Kirjeen sisällä on jotakin. Äidin sormukset! Helvin sydän särkyy mahdottoman edessä. Hirvittävä pelko kouristaa vatsan pohjaa, kun hän lähtee etsimään äitiä. Mitä se isä nyt sanoo?

_____

115. Pakinaperjantai.

Kiikun kaakun

2009-01-01T17:07:00.005+02:00

Oli kiikun kaakun, etten laittanut tätä tarinaa sen Ärrävika-otsikon alle. Yleensäkin alkaa olla kiikun kaakun, syntyykö mitään tarinaa, suoltuuko sanoja, toimiiko pää ja varsinkin se itsesensuuri.

Römanneilla ei ole tremulaattoria, jonka avustuksella ällästä saisi helposti ärrän. Sehän on sellainen kone, joka tärisyttää kielenkärkeä vasten yläikeniä. Niinpä Ristolla ärrä on ällä. Mutta kaverit, äiti ja oma perhe ymmärtävät häntä aivan hyvin. Puheterapeuteista on huutava pula. Ja heillä on kovat taksatkin. Risto ei ehtinyt käydä terapiaansa ennen kouluikää. Oli kiikun kaakun, ettei ennen kouluun menoa muutettu pojan toinen nimi Juhani kutsumanimeksi. Sukunimikin kun sattuu olemaan ärrällinen, Röman. Onneksi äiti ei kuitenkaan toteuttanut aiettaan. Hän oivalsi, ettei täällä maailmassa täydellisiä tarvitse olla. Ärrä on tullakseen tai sitten ei. Jos se ilmaantusi vaikka nyt alkaneena vuonna. Ristolla riittää älliä kiertääkin ärriä tarvittaessa. Kotona saa puhua juuri niinkuin puhututtaa.

Risto on siis reipas koulupoika ja kova puhumaan. Häntä itseään pieni yhden äänteen puuttuminen ei haittaa yhtään. Heti kotiovella hän aina alkaa innoissaan kertoa päivän tapahtumia äidille ja pikkusiskolle.

- Äiti, moi, tänään me jo kellottiin kolmella matikantunnilla. Ja kuviksen tunnilla Halli laivostu, ku sen piilustus ei onnistunu. Se lepi koko papelin. Opettaja laitto minut ja Leijan siivoamaan loskat pois luokan lattialta. Minä en kyllä tehnyt mitään, mutta Leija haukku Hallin piilloksen. Se piilsi välikynällä ison mustan listin siihen. No, sano se Liitta-ope, että minä nauloin. Ei olis saanu naulaa.
- Olikos sinulla tänään sitä puheopetusta?
- Ei ollu. Se telapeutti oli sailaana. Kuule, äiti, musiikkitunnilla me läpätään. Se on kivaa. Me tehtiin ihan oma läppi. Siitä tuli niin hyvä, että Leija sanokin mua Listo Läppääjäksi. Luno keltoo luuasta. On joku koululuuan juhlavuosi, ope sano. Me sitten esitetään se vanhempainillassa ilmakitalan kanssa. Isänkin on tultava katsomaan sitte.
- Onko se räppi sinulla paperilla vai muistatko ulkoa? Esitäpä se nyt harjoituksen vuoksi meille. Saat kohta välipalan.

Äiti on itsekin lorutellut paljon lapsilleen. Se on hykerryttävän hauskaa. Joskus he riehaantuvat peräti oopperoimaan keskustelunsa. Isä ei tosin ole siitä niin innostunut. Räppääminen on kuulemma mieluisampi vaihtoehto kuuntelijan kannalta.

Risto ojentaa äidille paperinpalan ja alkaa räpätä ja ilmakitaroida.

peruna, kaali, porkkana
pitää olla tarkkana
mummu se antaa raastetta
sekä oranssia tuoremehua
jou!

äiti keittää aamupuuroa
sen päälle laittaa marjoja
mansikkaa ja herukkaa
herkkua hän tarjoaa
jou!

lasissa on aitoa
rasvatonta maitoa
itse otan leipää viipaleen
hankin ruista ranteeseen
jou!

_____

Pakinaperjantaille aiheesta "Kiikun kaakun."

Punainen

2008-12-21T17:16:00.004+02:00

Punainen on väritetty sana: Punainen tupa ja perunamaa. Punainen viiva. Punakynä. Punakone. Punainen Risti. Ruusut tulipunaiset. Punamulta. Mutta nyt sanoista tositarinaan.

Olen lähtöisin punamullalla maalatusta mökistä. Talvisin hiihdin posket punaisina kouluun. Yhden vuoden yksin. Toisella luokalla veljen kanssa. Poikkesimme usein naapuritalossa koulumatkalla, koska meille tarjottiin siellä punakylkisiä omenoita. Kotonamme niitä ei kasvanut.

Lähdin oppikouluun. Se tarkoitti kohdallani kiertokoulua, koska kouluaikana perheeni muutti niin monta kertaa, etten ehtinyt juurtua minnekään. Siksi punamullalla maalattu kotimökki muuttui vuosien mittaan aina vain tärkeämmäksi.

Vanhempani patistivat opiskelemaan, koska heillä itsellään ei ollut ollut siihen mahdollisuuksia. Lukion jälkeen keräsin kamppeeni yhteen matkalaukkuun ja muutin Helsinkiin opiskelemaan. Olin tuonaikainen uusavuton, liian nuori maalaistyttö suureen kaupunkiin. Mitä alkaisin opiskella?

Yhdeksi aineeksi valitsin venäjän kielen, koska en osannut sitä entuudestaan sanaakaan enkä edes tuntenut ketään joka olisi osannut. Oudot aakkosetkin kiehtoivat. Suorastaan rakastuin tuohon kieleen ja kulttuuriin. Politiikasta en ymmärtänyt mitään. Se ei minua kiinnostanut.

Työssä kieli ja politiikka alkoivat kummasti hiertää toisiaan. Yllätyin kun keskiseen Suomeen palatessani oppilaat alkoivat nimitellä minua ryssäksi ja kommunistiksi. Venäjä, ryssä ja kommunisti olivat heille synonyymeja. Selvittelin heille sanoja ja niiden merkityksiä. Ja tulimme hyvin toimeen. Englannin tunneillakin he pyysivät opettamaan jonkun sanan venäjää. Yhteiseksi iloksi. Joskus hajamielisyydessäni saatoin aloittaa oppitunnin reippaasti väärällä kielellä.

Aloin harrastaa hölkkäämistä jossain vaiheessa. Sen seurauksena painoni putosi ja piti ostaa uusia vaatteita. Jotenkin silloin satuin tykästymään punaisiin pitkiksiin ja puolipitkään punaiseen takkiin. Luultavasti kaipasin piristystä. Hätkähdin, kun uuden lukuvuoden alkaessa eräs työkaveri tokaisi minun hankkineen aatteeni väriset vaatteet. Onneksi kahden kesken. Taas seurasi sanan selitystä. Totta se oli, että hän näki punaista. Olinhan pukeutunut punaiseen. Punainen oli hänelle kuin punainen vaate. Minulle vain väri värien joukossa.

____

Tarinamaanantain aiheesta Punainen.

Hidasteita

2008-12-10T10:08:00.006+02:00

Muutaman viime päivän aikana olen hämmästynyt tuon tuostakin tämän koneen ja sen silmieni eteen tuomien muutosten ja uudistusten kanssa.

Ensiksi, tämä blogialusta suoltaa uusia ominaisuuksia niin nopeaa tahtia, etten pysy mukana. Sinne on tullut lukija ja lukijoitakin muutama.

Toiseksi, Vuodatus taas kadotti kaikki laatikot jonnekin.

Kolmanneksi, käyttämäni Googlen lukija muutti muotoaan ihan itsekseen, pyytämättä. Jotenkin automaattisesti. Siihen tuli mm. sellainen uusi hyvä ominaisuus, että se kääntää tilaamani syötteet omalle kielelleni, siis suomeksi. Googlessa puhaltavat siis uudet tuulet.

Neljänneksi, em. yhtiön Analytics on myös uudistunut. En ollut oppinut käyttämään entistäkään. Olikohan se alfa, kun nyt näkyy olevan beta?

Viidenneksi, WP:n Monotone-kuvablogipohja hohti aikansa vitivalkoisena. Ei muuten ole lainkaan yksitoikkoinen se pohja. Viime viikolla se kai päivitettiin entistä ehommaksi, mikä minun kohdallani on yhtä kuin hitaammaksi.

Viimeinen muutos, joka on kaikkein hankalin luetelluista, on nyt tämä koneen oma näppäimistö. Olisin odottanut a:n tai s:n lakkaavan pelittämästä, koska ne ovat selvästi kuluneimmat. Mutta ei! Ko. tempun teki e:n ja t:n välissä oleva näppäin. Kun sitä painaa ei tapahdu yhtään mitään. Jouduin siis tämänkin tekstin vasiten laatimaan ilman sitä. Onnistui tämä vielä nyt, mutta kun se puuttuva on useammassa kuin yhdessä salasanassa...

Eikä *uuvimeisseli auta yhtään, kuten ennen Adle*in ja *emingtonin aikaan. Onneksi hii*i toimii vielä.

_______

Pakinape*jantaille haastesanasta Ä**ävika.

Panssarit

2008-11-26T14:12:00.003+02:00

Sillä naapurin Malviinalla on se heikko selkä. Olemme siitä paljon haastelleet, koska itselläni on samansuuntaista kremppaa. On kuulemma diagnooseja osteopeniasta, stenooseista, osteofyyteistä johonkin automa… autoimmuunisairauteen asti. Pahanlainen sekasyndrooma se on. Lääkärisanoja ja numerosarjoja. Selvällä suomella sanottuna hänen selkänsä on vino ja kiero. Ja kipeä. Pistää. Juilii.Vetää. Työntää. Kiskoo. Puhuvat nykyään tukielinsairauksista. Sitä se on. Selätön Malviina ei tahdo pysyä pystyssä. Kun kovasti sattuu, lihakset luonnostaan jämähtävät panssariksi rangan avuksi. Välillä häntä huippasee hyvänlaatuisesti.

Konservatiivinen tämä Malviina tietenkin iäkkäänä immeisenä on. Siksikin hän luulee saavansa konservatiista hoitoa vuosia jatkuneeseen kiusaan. Se tarkoittaa käytännössä ihan vaan sitä, että pitää paketoida itsensä tukikorsettiiin. Niin ja hoitaa itse itseään. Pitää liikkua, jotta ranka pysyy liikkuvana.. Hän on kokeillut tietenkin kaikki tunnetut liikehoidot, kyseenalaiset vaihtoehtohoidot ja poppaskonstitkin. Eilen hän taas oli ollut venytyksessä.

” Tässä hommassa on, kuule, jonkinlainen ristiriita. Selkäranka tarvitsee lihaspanssarin tuekseen. Rintakehän lihaspanssari taas pitäisi kuulemma purkaa, saada auki. Vasta sitten alkaisi sen oikeanlaisen lihaspanssarin rakentuminen. Ja kuule. Minun olisi opittava olemaan reagoimatta. Ei pitäisi välittää mistään. On se erikoista.”

Kokeeksi ostettu korea ja kallis korsetti on muuten hankala pukea. Mustat hakaset hukkuvat käänteiden alle. Malviinan puoliso on saanut sormensa kipeiksi näprätessään hakasia kiinni juhlatilaisuuksien alla. Laadukkaaksi mainostettu vaatekappale ei kyllä kunnolla tue, mutta kohottaahan se valahtanutta rintavarustusta. Tosipaikan tullen Malviinan on vaan suostuttava Respectan mittatilattuun vaaleanpunaiseen kokopitkään nirunarunauha-hakas-vetoketjutukiliiviin. Se se vasta panssari on. Puristaa niin ettei henki tahdo kulkea. Ihan liikepaikoillakin Malviina on oppinut sujauttamaan kätensä puseronsa alle, löysäämään rensseleitä ja aukomaan edessä olevaa vetoketjua tarvittaessa.

”Onneksi Malviina on oppinut olemaan välittämättä - edes jostakin ”

_____

Pakinaperjantain aiheesta Panssari.

Näyttö

2008-11-14T19:05:00.004+02:00

Kesti tovin ennen kuin Anna Emilialle selvisi mistä näytöstä kirjoittaa. Näkyä, näkyvä, nähdä, näyttää. Nimisana näyttö vrt. käyttö, täyttö. Siis tietotekniikassa. Entä jos kuitenkin guuglaisi:

(Näyttöjen tärkeimpiä ominaisuuksia ovat pikselin eli kuvapisteen koko (esim. 0,26 mm), resoluutio, kaistanleveys (kHz) ja virkistystaajuus (Hz). Nämä määräävät sen, kuinka tarkkaa näyttötilaa on mahdollista monitorilla käyttää. Nykyisissä monitoreissa värien määrä ei yleensä vaikuta käytettävään tarkkuuteen. Näytönohjaimen tehtävänä on piirtää kuvat näytölle, ja näytönohjaimen muistin koosta riippuu miten suuria resoluutioita ja värimääriä näytöllä voidaan esittää.)

Monitori. Moni tori. Monella torilla livekonserteissa onkin näkynyt isoja litteitä näyttöjä. Jotenkin on kai jännää, kun sama ohjelma, jota lavalla esitetään, pyörii koko ajan siinä taustalla. Ne ovat siitä hankalia, ettei tiedä kumpaa katsoisi. On niitä tarpeellisiakin: liikenneasemilla, koulujen käytävillä ja lennonjohtotorneissa. Vähiten miellyttävää on muuten seurata näytöltä vaikka mahalaukun tähystystä. No, nämä ovat esimerkkejä näytön käytöstä.

Asiaan. Näyttö on siis vain se ruutu, joka näyttää tarvittaessa kaiken millä kone ja netti on täytetty. Anna Emilian oman koneen näytön täyttää kaunis digikuva erämaajärvestä. Osin kyllä kuvan vasen laita on ikävästi kuvakeviidakon peittämä. Nämä näytöllä olevat kuvakkeet ovat oikoteitä laajakaistalle ja erilaisiin ohjelmiin. Aina kaikki ei kyllä toimi. Näyttö saattaa pimetä jonkin automaattisen päivityksen takia juuri pahimmalla hetkellä. Joskus se taas huutaa erroria. Kone on juuri toipunut vakavasta virheestä. Ottakaa yhteys ylläpitäjään…

Näyttö on erittäin herkkä kapistus. Koneen mukana tuli tarkat ohjeet siitä, miten sitä tulee paapoa. Se on pidettävä puhtaana, varottava koskemasta siihen terävillä esineillä jne. Rasvaiset sormetkin pilaavat sen. Sylimallisissa koneissa näytön paikkaa on mahdoton valita, joten kannattaa hankkia erillinen. Toisaalta kannettavaa konetta voi siirrellä mielensä mukaan. Näyttöä pitää myös säästää, mikä alkaneen taantuman aikana on ihan järkeenkäypää. Anna Emiliallakin on jokin näytönsäästäjäsysteemi pyörimässä. Sen kyllä luulisi kuluvan siinä, kun se koko ajan jotakin näyttää…, mutta ei hän ymmärrä tuosta em. virkistystaajuudestakaan mitään. Silmät tässä väsyvät.Taas.

______

Pakinaperjantaille 103. aiheesta.

Sata sanaa allasjumpasta

2008-10-30T18:08:00.004+02:00

Ryttään vaatteet lukon taakse ja köpöttelen suihkuun. Pikapeseydyn uimapuku päällä kuunnellen kanssajumppaajien uutiset. Iäkkäimmän rouvan pyyhe jäi kotiin. Kertakäyttölaudeliinatkin hän kuljettaa edestakaisin.

Altaassa vedän uloshengityksellä napanapin kiinni pysyäkseni pohjassa. Olkapää ei anna painaa lötköpötköä reisiin suorin käsin. Pinnaan reilusti ja teen omiani. Olen kuuntelevinani. Ohjaaja kaiuttaa mielimusiikkiaan, vaikka ryhmä haluaisi jutella mukavia. Säkkijärven polkka vaihtuu Leila-valssin kautta Adagioon ja vain altaan laattarivistöt keinuvat notkeina musiikin tahtiin.

Altaan pohja viettää vaarallisesti. Vesikin on viileää. Joka kerta puhumme samat asiat. Lyijynraskain raajoin hivuttaudun suihkuun. Paleltaa. Saunaan ja pukemaan. Makkaran paistaminen kiukaalla KIELLETTY! Laittakaa maksulippu tähän piikkiin!

Nähdään taas! Kotona nukahdan nojatuoliin.

______

Sadannen Pakinaperjantain erikoinen.

Pakko

2008-10-11T17:13:00.004+02:00

”Herranjestas, ei voi olla totta!” huudahtaa Sanelma, kun saa kuulla sisarensa Milman synnyttäneen lapsen edellisyönä. Hän on ollut piikana Virtalassa jo jonkin aikaa. Jostakin se leipä on otettava. Yhdessä Milman kanssa ovat kulkeneet iltamia ja talkootansseja. ”Miten hän ei ole minulle, ainoalle sisarelleenkaan, mitään puhunut? Missähän? Milloin? Kenen kanssa?” Päässä takoo:”Tästä se äiti kyllä meitä varottivarottivarotti…Nyt vasta ymmärrän. Pelottaa mennä äidin eteen.” Sanelma oli juuri ollut lypsyllä tiedon tultua. Maitoämpäri sai jäädä niille sijoilleen. Matkaa on vajaat kymmenen kilometriä. Äkkiäkös sitä nuorilla jaloilla. On mentävä, Milman takia.

Sanelma astuu tupaan. Totta se on. Ei tästä mihinkään pääse. Kapaloissa tuhisee piskuinen vajaan vuorokauden ikäinen äidin maailmaan auttama ihmisen alku. Koko talonväki on täpinöissään. Äidin on tietenkin hommailtava arkiaskareita. Perheen nuoremmat lapset ovat ihmeissään, kun yön aikana kotiin on ilmaantunut vauva kuin tyhjästä. Haikarat tuovat niitä.

Äiti hätistää hengästyneen Sanelman heti navettahommiin suu tiukkana viivana, mutta ei malta olla sanomatta: ”Mitäs minä teille sanoin niistä teidän yötä myöten kulkemisista. Tässä sitä nyt ollaan. Mitään vaatettakaan ole.”

”Älähän nyt, tuumaa isäntä ja kiikuttaa keinutuoliaan sykkeensä tahdissa, mutta ei sano poikkipuolista sanaa. Elämä jatkuu. Konkreettisesti. Yllättävästi. Pakottamatta. Luonto tekee tehtävänsä.

Seuraavana aamuna isäntä lähtee kirkolle asioilleen. Kärrytietä kävellessään hän tottuu jo ajatukseen. Herra antoi. Joutuu kävelemään reilun kilometrin maantien vartta ennen kuin pääsee ison tien varteen odottamaan linja-autoa. Kylällä naapureiden liikkeet tiedetään yleensä tarkemmin kuin kotona.

Isäntä tuumaa kyselijöille ykskantaan, että meillepä poikkesi toissayönä mies. Siitä sen enempää. Käy kirkolla ja palatessaan poikkeaa postille naapuriin ja arvaa, mistä on puhetta piisannut. Talon vanha emäntä käy siinä siunailemaan, että ei kyllä olisi millään uskonut Milmasta. Sisarestaan kyllä. Isäntä ei antaudu moiseen keskusteluun, vaan vetää rauhallisesti ruskean paperipussin sarkapuseronsa taskusta. Siinä on kirkkokaramelleja. Talon iso lapsikatras on heti hänen ympärillään. Jokainen saa suunsa makeaksi ja asia on sillä erää loppuun käsitelty.

______

Pakinaperjantaille 98. haastesanaan Kumiharjalepakko

Ruudun takaa

2008-10-01T12:20:00.006+02:00

Malviinalla on ikävä ulkoilmaa. Kevät on hiirenkorvalla ja nuoret norjavartiset rouvat rapsuttelevat kukkapenkkejään. Etsivät esikoita ja poistavat pensailta ja perennoilta loputkin talvisuojaukset. Sitähän Malviinakin haluaisi tehdä. Vaan kun ei kanna kintut eikä kierry selkä. Pää sentään kääntyy sen verran, että hän voi ikkunastaan ihailla vihreästä silmin nähden vehmastuvaa puistoa.

Yhtäkkiä tuttuihin puihin ja pensaisiin tykästynyt Malviina huomaa liikettä rannassa. Muutama vuosi sitten syntyi valtava kalabaliikki puistopuiden luvattomasta kaatamisesta. Malviinalle tuli hätä. "Ei kai ne taas. Antakaa niiden nyt olla rauhassa ja kasvaa", huokaa Malviina ja tajuaa, ettei ajatuksen voima nyt yksin riitä.

Varovasti hän taiteilee saunalle hätiin. "Sattuipa kaunis sää talkoisiin. Jokos ne loppuivat, kun ehditte jo tänne asti? Miten on? Ovatko nyt luvat kunnossa?" tiedustelee Malviina muina miehinä. Ihan häneltä on luu mennä kurkkuun, kun sanan säilät alkavat viuhua. Eivät osu ihan kohti, kun puhutaan kolmannessa persoonassa. "On se kumma. Eikö mokomalla mustilaisella ole muuta tekemistä kuin kyylätä ikkunasta toisten tekemisiä?", raikaa keväinen duetto. Malviina seisahtuu säikähtäneenä nojaamaan koivunrunkoa vasten ja antaa ryöpytyksen valua ylitseen. Vihdoin tulee hengenvedon mittainen tauko ja hän saa puheenvuoron.

"Kuulkaas, ihan oikeassa te olette! On tullut aika, jolloin minulla on päiviä, että ainoa yhteyteni ulkomaailmaan on nuo ikkunat. Postilaatikollekaan asti en aina pääse. Ehkä kolmenkymmenen vuoden päästä ymmärrätte mitä se tarkoittaa. On mahdotonta elää vilkaisematta välillä ulos. Etukäteen en voi tietää, sattuuko joku juuri silloin olemaan ikkunani kohdalla", vuodattaa Malviina. "Jos se on kyyläämistä, niin sitten on. Ja kai se on vastavuoroista, jos te sen kerran huomaatte."

Nykyään Malviina ei juuri etupihalle katsele. Takapihalle avautuukin avarampi maisema. Etupihalle hän voi vilkaista säleverhojen suojasta kastellessaan kukkia. " Miten tuonne ikkunoiden väliin on päässyt kärpänen?", ihmettelee Malviina. Jollei ketään näy, Malviina kiskaisee säleverhot ylös ja antaa valolle tilaa. Ei pidä välittää. Kannattaa pitää hyvät välit naapureihin, vaikka se merkitsisi sitten välinpitämättömyyttä kaikesta muusta. Talkookahvit saavat jäädä taas väliin. Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä.

Asunnonvälittäjä tulee tulee muuten tulevalla viikolla arvioimaan Malviinan asunnon hinnan.

_____

Tarinamaanantain 50. aihe on Välinpitämättömyys

Pesämunat

2008-09-14T14:13:00.004+02:00

Pesä on erityinen paikka, jonka eläin tekee tai valitsee suojaamaan itseään, muniaan tai poikasiaan ympäristön olosuhteilta tai muilta eläimiltä. Eläin tarvitsee pesän yleensä pesimäkaudeksi. Pesä voi olla esimerkiksi kuoppa eli pesäkolo tai jonkinlainen rakennelma, jossa säilytetään ravintoa ja levätään.

Me ihmisetkin pesimme, hankimme kodin. Kuka pesii yksin, kuka pareittain, mutta kotipesä pitää olla jossakin, edes jonkinlainen ja pitemmäksi ajaksi kuin muilla nisäkkäillä. Jättipesät bongaa rikkaiden rinteiltä ja vaikka asuntomessualueilta. Aina luksusasuntokaan ei ole kunnon pesä. Sydänmuurista huolimatta. Harakoita moititaan pesistään. Niihin ei ainakaan home pesiydy ja ne täyttävät tehtävänsä. Toisin on monessa kodissa. Hyvä koti on tunnetila, jolla on osoite.

Pesäpallo on kiehtova peli. Siinä kotipesä on sekä lähtöpaikka että päämäärä. Mitä välillä tapahtuu, on raadollinen kuva elämästä haavoineen ja syöksyineen. Kaikki eivät saa lapsena tuntea pesän lämpöä, enkä tarkoita tässä mitään uuninkuvetta tai takanpesää. Mistään seinistä ja tiilitaloista uima-altaineen ei ole turvamuuriksi. Vanhemmuus ei takaa viisautta. Pennut saatetaan sysätä pesästä ulos liian aikaisin. Perheissä ei saata olla ketään aikuista läsnä, vaikka kodin piipusta nousee savu eli kotona ollaan. Tuleen ei pitäisi jäädä, mutta lapsi ei voi valita.

Vertin piipunpesä kiiluu punaisena hämärässä tuvassa. Postireissulla hän poikkeaa ja kiikuttaa polvellaan pieniä vuorotellen. Hän ei tiedä olevansa enkeli. Isompana kalseasta pesästä saatetaan lähteä avioitumalla äkisti tai vaikka karkaamalla. Sitten vain pistäydytään kotipesässä muodon vuoksi silloin tällöin puhumassa niitä näitä. Kasvetaan omina perheinä eri suuntiin. On otettu pesäero, koska puhumattomuus on pesänsä löytänyt. Tunteet pidetään kurissa ja puhutaan yhden sukupolven yli.

Kotipesä muuttuu väistämättä lopulta kuolinpesäksi. Kunnian ja omantunnon kautta nimet piirtyvät viralliseen paperiin. Pesä yleensä jaetaan. Näennäisesti samankokoiset pesämunat siirtyvät uusiin pesiin. Elämä jatkuu.

Kanat kuljeksivat ennen vapaina pihapiirissä. Jos munia ei pesämunasta huolimatta ilmaantunut, oli todennäköistä, että jokin kanoista oli alkanut hautoa. Löysin lapsena muutaman kerran kananpesän ladon alta. Niissä oli kymmeniä munia. Onnellisen kanan pesämuna oli kasvanut korkoa korolle. En kyllä muista, että niistä olisi koskaan valmista tullut, siis kanan- tai kukonpoikia. Ehkä ne olisivat tarvinneet tasalämpöisemmän pesän jossakin sisätiloissa.

______

Pakinaperjantaille aiheesta Pesä.

Siipirikko

2008-08-30T07:06:00.005+02:00

Kaukaa takaa tuulen
avunpyynnön kuulen.
Kotkana luoksesi kaartaisin
jos siipeni takaisin saisin.

Päivien kulkua puntaroin,
teen sen, minkä voin.
Huokaan, pohdin, itken,
surusi syvän kitken
elämän ryytimaasta.

Tilalle istutan omenapuun
ja istumme varjoon sen
rauhassa leväten.

Kävi niin tai näin,
yhdessä kaadumme -
eteenpäin.

____

Pakinaperjantaille Mapin 100. postaus onkin runo inspissanasta Siivet.

Se oli tarkoituskin

2008-08-26T13:05:00.002+03:00

On täydellinen elokuun aamu. Varhainen lintu se madon nappaa, tuumaa Malviina ja pukee yöasunsa päälle muinoin Rautavaaran lentokeskuksesta ostamansa Jukolan viestin tuulipuvun. Lahkeiden saumat ovat hiukan rispaantuneet, mutta muutoin alkuaankin kaksi numeroa liian iso asu on helppo pukea ja riisua äkkilähtöihin. Nyt on sellainen. Aurinko ei ole vielä noussut. Rouva aikoo ehtiä kuvata sen. Kuvaus onnistuu. Nyt hänellä on noin sadas erilainen auringonnousukuva kotirannasta. Takaisin kääntyessään rouva kompastuu omiin jalkoihinsa ja löytää itsensä polvillaan aamukasteisesta ruohikosta. Ei tule vahinko kello kaulassa.

Iltapäivällä Malviinalla on asentohoito kaupungilla. Kymmeniä diagnooseja on annettu, mutta selän kierouteen ei ole keksitty juuri parempaa syytä kuin hämäläistytön salakavala savolaistuminen. Hoitoja on kuitenkin käytävä etsimässä. Malviina on oppinut valitsemaan terapeuttinsa heimotaustan mukaan. Ei enää ensimmäistäkään savolaista. Itse asiassa hän on jo salaa mielessään ajatellut muuttoa suorapuheisten Pohjanmaalle. Jos selkä vaikka suoristuisi muuton myötä.

Reilu tunti ennen hoitoaikaa Malviina muistaa, että valokuvaamosta voisi käydä tilaamassa toukokuussa otetut kuvat. Hän sieppaa vedokset mukaansa ja ajaa kaupunkiin. Studion ovella sujuvasti alkanut päivä tuntuu toppaavan tykkänään. Liike on suljettu maanantaisin. Miten shoppailua inhoava rouva kuluttaisi ylimääräisen tunnin kaupungilla? Liikennevalojen vaihtumista odottaessaan hän tietää, mitä tekisi.

Ensin hän pistäytyy läheisessä antikvariaatissa kysymässä erästä etsimäänsä romaania. Ei löydy. Seuraava kohde on melkein vieressä sijaitseva Syöpäyhdistyksen kirppari. Eikö mitä? Ovessa on lappu, että kirppari avataan vasta viikon kuluttua. Ei siis sinnekään. Malviina istuu autoonsa hetkeksi harkitsemaan seuraavaa kohdetta. Äkkiseltään hän voisi pistäytyä lähellä asuvan tuttavan luona. Kierrettyään korttelin ja havaittuaan, ettei kyllin lähellä ole parkkipaikkaa, Malviina tajuaa, ettei siitäkään tule nyt mitään. Aika ei enää riitä.

Hän päättää mennä terapeutille hiukan etuajassa. Oven kolahtaessa terapeutti rientää heti kysymään, oliko Malviina saanut hänen tunti sitten lähettämänsä tekstiviestin. Aikataulu on nimittäin reilun vartin myöhässä. Ei ollut tekstari tullut perille, koska terapeutti oli näppäillyt Malviinan kännykkänumeroon yhden viitosen liikaa. Eli olisi sitä aikaa ehkä ollutkin. Odotushuoneen epämukavalla tuolilla ei voi istua. Malviina kapuaa rakennuksen kolmanteen kerrokseen katsomaan, onko hänen tuttavansa työpaikallaan. Siellä saattaisi saada kupin kahvia. Ei ollut hänkään paikalla.

Malviina päättää mennä loppuajaksi istumaan autoonsa, ottaa sen ison valkoisen valokuvavedoskuoren käteensä ja alkaa tarkistaa, mitä kuvia hän on miehensä kanssa valinnut teetettäviksi. Jotenkin tänä täydellisenä päivänä mikään varsinkaan Malviinan omista kuvista ei ole onnistunut. Onneksi se liike ei ollutkaan auki. Olisi tullut tilatuksi ihan väärät kuvat…

Kaupunkireissulta palattuaan Malviina aikoo heti kirjata kalenteriin seuraavan hoitoajan, mutta terapeutti on unohtanut kirjoittaa sen korttiin. Ei hätä ole tämänkään näköinen. Rouva muistaa sen ulkoa. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

----

Pakinaperjantaille aiheesta Täydellisyys

Tyttö tällainen

2008-08-20T09:06:00.003+03:00

”Olit pienenä niin pulleaposkinen ja pieninenäinen, että sivusta katsottuna nenä ei juuri lainkaan näkynyt”, kertoi äiti toistuvasti menneitä muistellessaan. Siis olin lihava.

”Eihän sinulla ole kaulaakaan”, sanoi äitini kerran ottaessaan mittoja sinipunalilakretonkileningin ompelemista varten. Pappa osti minulle muutaman kolttukankaan. Uusia vaatteita sain todella harvoin. En osaa hankkia niitä vieläkään, mutta nykyäänhän toisten vanhojen vaatteiden käyttäminen on ekologista epäitsekästä kierrätystä. Viimeisin ostokseni on Lahden Kontista ostettu fleece-keeppi. Ihan hyvä ja silmieni värinen. Siitä saan helposti kaavan tehdä uuden itse, jos haluan.

”Isäsi silmät, vihreät”, tokaisi kirkkoherra kaikkien kuullen istuessani kirkon kovalla puupenkillä rippikoulussa lähes sadan muun ikätoverini kanssa. Mitään muuta sanottavaa hänellä ei minulle ollutkaan. ”En missään nimessä halua olla isäni näköinen”, ajattelin. "Minähän olen tyttö."

”Kyllä se vielä kostautuu myöhemmin elämässä”, kohta eläkkeelle jäävä luokanvalvojani sanoi minulle Suomen historian suullisessa tentissä lukiossa, koska olin luokkatovereitani vuotta nuorempi.

”You don´t really know”, totesi professori Kurvinen englantilaisen filologian approbaturin suullisessa tentissä toisten kuullen yrittäessäni vastata johonkin jo unohtamaani kysymykseen.

Näistä ja monista muista jo unohtamistani ulkonäköni ja persoonani luonnehdinnoista kehkeytyi käsitys itsestäni sellaiseksi, mitä se vuosia oli ja on osin kai edelleen. Olen siis ylipainoinen, lyhytkaulainen, osaamaton ja tulevaisuutta pelkäävä isännäköinen tyttö. Isäni oli ylipainoinen suurimman osan elämästään, vaikka olikin jojo-laihduttaja. Itse olen aina ollut normaalipainoinen, mutta vaikka peili näyttää totuuden, minulle merkittävien ihmisten pahaa tarkoittamattomat kommentit kaukaa menneisyydestä pönkittävät vinoutunutta omakuvaani. Milloin ja miten oppisin katsomaan itseäni oikein silmin?

Työt on osaltani tehty, harrastuksetkin ovat rajallisia. Varastettu lapsuus ja nuoruus ovat kyllä tehneet tehtävänsä. Ostin oikeuden olemassaolooni hyvällä koulu- ja opiskelumenestyksellä, ahkeruudella, huolehtimalla nuoremmista sisaruksistani. Ei siis ihme, että sieluani kirpaisee kuin veistä vääntäisi tulehtuneessa haavassa, kun kuulen alussa lainaamieni repliikkien kaltaisia ennusteita lauottavan lapsille. Ihmiset eivät tiedä mitä he tekevät. En ole itse ollut sen kummempi. Monikohan oppilaistani muistaa minut jonkin sivulauseen perusteella?

______

Pakinaperjantaille aiheesta Tyttö.

Mikä tulevaisuus?

2008-08-02T15:55:00.005+03:00

Akvaarion kurlutuksen ja sihistelyn tauottua Anna Emilian huusholliin laskeutui niin tiheä hiljaisuus, että sen läpi puski vain kaikki olotilan neljä eritahtista kelloa. Digisellaisia on tietenkin nykyään vielä niiden vanhanaikaisten lisäksi. Ei auttanut mikään muu kuin irrottaa patterit kakofonisimmin tikuttavasta koivupuisesta kellosta.

Eikö mitä? Anna Emilia kuulee taas tikutusta. Kääntää päätään ja huomaa kirjahyllyn päällä mökiltä rahdatun seinäkellon tikuttamassa tätä hetkeä. Turhaa sekin. On sitä paitsi niin korkealla, että kipein niskoin aikaa on mahdoton nähdä. Ehkä siitäkin lähtee virtalähde. Mitä läppärieläkeläinen kellolla yleensä tekee? Tässä paketissahan on kaikki: menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus muistutuksineen mennä milloin mihinkin hoitoon.

Nyt asiaan. Jokunen aika sitten Anna Emilia kävi puolisonsa kanssa Puijon tornissa. Luulee olevansa kummoinenkin valokuvaaja. Astui lonkkiaan pidellen näköalatasanteelle, jossa tuuli tuiversi ja vilu viilsi. Otti kuvia kunnes sormet kohmettuivat. Suomen kesä on yleensä sellaista. Korkeita paikkoja vierova aviopuoliso houkutteli vihdoin vaimonsa kahvilan puolelle. Ja siellä seinällä se oli. Takaperin kävelevä kello. Sehän olisi aikoinaan äkkinäisesti työkyvyttömyyseläköityneelle juuri sopiva tulevaisuutta mittaava aikarauta.

Useammin kuin kerran vajaakuntoiselle Anna Emilialle on yritetty syöttää pajunköyttä muka paremmasta tulevaisuudesta. Kyllä paras tulevaisuus on mennyt. Olisi sille tornikahvilan kellolle käyttöä. Ajankierron muljautus takaperoiseksi verryttäisi lihakset, voitelisi nivelet, häivyttäisi harmaat, jouduttaisi askeleet gasellimaiseksi juoksuksi pehmeille purupoluille, töihin, opiskelemaan, kouluun ja sitä rataa hitaasti mutta varmasti äidin hoidettavaksi tyttöseksi ja taaperoksi. Professori Sirkka-Liisa Kiveläkin kuului sanoneen, että meillä on Suomessa sentään lapsiasiamies. Ikäihmisiä varten ei kohta ole ketään. Pitäisi saada edes vanhusasiamies.

"Mahdotonta mikä mahdotonta, mutta saahan sitä edes mielikuvitella elämäänsä hitusen verran helpommaksi", tuumaa Anna Emilia ja laittaa tekstinsä luettavaksi. Mokoma luulee osaavansa valokuvaamisen lisäksi myös kirjoittaa.

Psst! Annetaan hänen luulla. Jooko?

_____

Pakinaperjantain aiheeseen Tulevaisuus.

Ampu tulee!

2008-07-10T19:22:00.004+03:00

Ampu tulee! Tuota sanontaa sai mieheni eilen selvittää viisi- ja seitsenvuotiaille lapsenlapsille. Kaupungissahan sitä edeltää sireenin varoittava ääni. Maalla ennen tuon huudon piti riittää. Tuttu tuo huuto onkin. Keski-Suomen pientilan peltotilkut olivat paitsi viettäviä, myös kivisiä. Perkeleet ja saatanat tulivat jo pienenä tutuiksi, kun kuunteli hevosen perässä askeltavaa auraajaa tai päivämiehiä muissa peltotöissä. Isä se ei ollut. Hän kävi vieraalla töissä. Ja kuuntelivathan ne pienet korvat ja sanat taltioituivat ikimuistiin. Tuli tässä mieleeni, kun kuulin miten viisivuotias vunukka oli viikolla juuri kysynyt vanhemmiltaan, miksi kirosanat ja tupakka on keksitty, kun niitä ei saa käyttää. Sanopa se!

Hevonenkin sai tuta ohjaksista kulloisenkin vt. isännän väsymisen. Jatkuvasti joutui kiertämään kiviä milloin auralla, milloin viikatteella, milloin milläkin työkoneella. Väsyi niin perusteellisesti, että päätettiin raivata kivet pois. Kylänmiehillä oli laitteet siihen hommaan. Traktorilla meille sentään pääsi ja sen mukana tuli porakone. Ja meteli. Ostikohan isä dynamiitin, en muista. Puuha oli vaarallista, mutta kiehtovaa. Siellä ne pelloilta hiissatut isot kivet ja pirstotut lohkareet ovat välillä paketoitujen, nykyään vuokrattujen peltojen laidoilla. Ehkä muutama ampu tarvittiin myös navetan perustuksia kaivettaessa. Ainakin kaivoa tehdessä jouduttiin ampumaan ja vielä liki tupaa.

Sitä luuli, että nyt ne kivet loppuivat ja se kiroaminen. Mutta maahan muni niitä. Aika isojakin järkäleitä nousi vähitellen pintaan, vaikka ei kai vedenjakaja mitään maannousema-aluetta olekaan. Useammin kuin kerran olen kävellyt verkalleen itsekseen etenevän traktorin perässä ja noukkinut kiviä sen lavalle veljeni kanssa. Kopsista vaan. Hyvällä säällä se oli ihan mukavaa puuhaa. Ei me kiroiltu ollenkaan. Paikkansa ne käsin nostettavat nupulat löysivät kärrytien kuopista. Varsinkin suon kohdalla kiviä upposi raiteisiin niin paljon kun niitä sinne vei. Kivettiin pellot ja kivettiin tie. Kivien kierrätystä se oli. Ei pyörittämistä. Meidän kylällä.

_______

Pakinaperjantai 84. haastesana on Kivi.

Juhannumuistoja

2008-06-22T15:38:00.006+03:00

Kahden osuuskaupan kylän juhannuskokon paikka oli mäellä erään isohkon maalaistalon lehmihaassa. Soratien poskessa oli ainakin kymmenenmentävä katettu maitolaituri nuorille ja kai vanhemmillekin lempiväisille. Vasta vuosia tämän 50-luvun juhannusmuiston jälkeen olen sen oivaltanut. Koko kylän kokolle kokoonnuttiin perheittäin jäsenkirjoja kysymättä. Sen sijaan arkisin tarkkaan syynättiin, kumman osuuskaupan ovisaranat aukeaisivat kenellekin. Miksi myymälät tuolloin jo rakennettiin ostoskeskuksiksi? Puhuttiin Aavasaksasta. Jotkut kai kävivät siellä juhannuksena.

------

Kymenlaaksossa Anjalan kartanon pihassa muistan istuneeni auringon lämmittämällä kivellä eräänä myöhempänä juhannuksena. Ensimmäisen kerran ilman esiliinaa. Ohjelmasta minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa, mutta onnellisesta olosta kyllä. En istunut kivellä yksin, vaan varovasti nojauduin itseäni pari vuotta vanhemman pojan kylkeen. Paikkakunnat vaihtuivat ja kirjeet kulkivat aikansa. Muistaakohan hän paremmin? Oli kylän poikia, minä tyttö vain poikkesin siellä eloni alkutaipaleella.

------

Oman kotipitäjän juhannukset 50- ja 60-luvuilla olivat kuin suoraan perinnekirjasta. Suursiivous tehtiin ennen juhannusta, kaikki paikat aittoja myöten kuurattiin, irrotettiin tuplat, haettiin pakolliset koivut, lämmitettiin juhannussauna ja poltettiin mahdollisesti nuotion kokoinen kokontapainen lammen rannassa hyttysten syöttinä. Suurten ikäluokkien tullessa naimaikään konfirmoitavia riitti lähemmäs sata vuosittain. Nykyään samaisen pitäjän syntyvyys on alle kymmenen.

Vuoden ainoa konfirmaatiojumalanpalvelus veti väkeä. Koko pitäjä tuntui kokoontuvan kirkolle. Henkilöautoja ei juuri ollut. Kuorma-autojen lavoille laitettiin irtopenkit ja näin peräkyliltäkin päästiin mukaan. Kai moni kävelikin kilometrisotalla tai tuli vesitse kahden järven välisellä kannaksella olevaan kirkkoon. Korven tyttönä en tiennyt mitään näistä vesireiteistä. Mieleeni ovat jääneet valkopaitaiset tumma-asuiset miehet ja valkoisissaan ruusukimppujaan nuuhkivat vasta konfirmoidut tytöt. Ja se ehdoton, kesän ainoa jäätelötötterö ennen kotimatkaa.

------

Lapsuuden juhannukset muistuvat lämpiminä ja poutaisina. Mökkijuhannuksista taas on painunut syvimmin tajuntaan hyttyset ja polttiaiset, sateet ja koleus. Parhaimmillaan muistan juhannusyönä olleen peräti neljä astetta lämmintä. Ei sentään pakkasta. Onneksi tuvassa oli iso leivinuuni. Lähdettiin sieltä joskus sen suurempia miettimättä melkein saman tien helpompiin oloihin takaisin kaupunkiin, oli juhannus tai ei. Juhannustaioista vain puhuttiin. Ei viskelty vastoja, kukkia poimittiin vain vaasiin koristeeksi. Korkealla mäellä ei pihlaja eikä juhannusruusukaan koskaan ehtinyt kukkaan jussiksi. Se oli kielon, suokukan ja suopursun aikaa.

------

Ai niin. Se viimeinen juhannus kotikotona. Olimme siellä koko perheellä, mutta juhannuskirkkoon ei ollut monta lähtijää. Vain vanhempani ja minä. Taisi olla pientä kiireenmakua lähdössä. Mieheni istui jo ratissa. Äitini istahti takapenkille, isä isokokoisempana oli valmiina pelkääjän paikalla. Ovi paukahti kiinni ja siinä samassa mieheni starttasi liikkeelle ja minä jäin kuin nalli kalliolle pihaan seisomaan. Jonkin ajan päästä äiti loihe kysymään: "Mihinkäs se Helvi jäi?"

_______

Muisteltu Pakinaperjantaille aiheesta Juhannus.

Äidin kädet

2008-05-22T13:18:00.004+03:00

Äidin kädet

Hiljaisuus asuu tässä huoneessa.

Seison kutomallasi

riepumatolla kädet puuskassa

katsellen kättesi jälkiä.

Virkatut verhot,

suuret sänkypeitteet,

kirjotut kapat ja käspaikat,

ristipistoin piirretyt pöytäliinat,

lakanapitsirullat,

reikäiset revinnäistyöt,

nauravat nukkekullat

ja villasukkia vuori.

Olit kätevä käsistäsi,

oikea kädentaitaja.

Ja vuosikymmeniä sitten nuori.

Nyt katselen kättesi työn jälkiä.

En vieläkään käsitä.

Näen kätesi

enää vain

omissa käsissäni.

------

Runotorstai täyttää tänään kaksi vuotta. Aiheena on 2.

Tilavaa

2008-05-20T08:52:00.005+03:00

Kamarissa on levitettävä tummanharmaa hetekamallinen sohva ruokahuoneen seinää vasten. Päätyseinää vasten on levitettävä laveri. Pystyuunin ja keskusmuurin vieressä on jo jonkin verran huojuva kieropinnainen lastensänky.

Penskoja riittää pinnasänkyä lukuun ottamatta jokaiseen petiin useampi. Tuvan nurkassa on vielä sivustavedettävä olkipahnoineen. Jokaisella on nukkumapaikka. Muusta tilasta ei ennen puhuttu. Tai sanottiinhan sitä, että niillä on hyvät tilat. Huoneista puhuivat. Jotkut taas puhuvat tilavaatteista. Tarkoittavat niillä lakanoita ja tyynyliinoja.

Nyt tulee telkkarista T.I.L.A.-ohjelmaa, lauletaan Mahdunko maailmaas ja kaikkea muuta ajallemme tyypillistä. Ennen oma paikka monessakin perheessä piti ansaita. Vanhimmat lapset saivat sen syntymälahjana. Kuopuksellakin oli yleensä hyvästi tilaa olla ja elää. Keskimmäiset saivat raivata tilansa kuka mitenkin. Kyynärpäätaktiikka ei ennen oikein purrut. Monelta se oma tila eli paikka perheessä jäi raivaamatta. Sitä vain loksahti omaan näkymättömään muottiinsa.

Vanhemmiten sitä kasvaa isommaksi, tarvitsee enemmän tilaa, ainakin fyysisesti. Tilanpuute alkaa ahdistaa. Monessakin tilanteessa. Ei auta toisten vakuuttelu: Sitä saa mitä tilaa. Kun ei ole koskaan ollut tarpeeksi sitä tilaa. Onneksi on kuitenkin tilannetajua. Tilan puutteessa lopetan tämän tilanneanalyysin tähän.

-----

Pakinaperjantain 77. aihe on Tila

Helppoa muuntautumista!

2008-05-09T14:32:00.006+03:00

Kirppareilla kierrellessä ja wanhoja albumeita katsellessa olen löytänyt todella kauniita valokuvia. Ei mitään nykydigiräpsyjä. Niissä on rekvisiittaa, kauniita asuja, hattuja, koruja ja frisyyreitä. Vuosikymmeniä sitten naimisiin mennessämme meillä ei ollut varaa ammattivalokuvaajaan. Hääkuvamme on hiukkasen valju. Minulla oli tuon ajan tavan mukaan valkoinen hääpuku huntuineen. Kuvaaja oli asettanut meidät seisomaan valkoiseksi maalatun tiiliseinän eteen.

Poikkesin muissa asioissa oikeassa valokuvaamossa pari viikkoa sitten. Wanhaan päähäni pälkähti, että alkaisi ehkä olla korkea aika ottaa edes yksi ihkuvarmasti säilyvä valokuva minusta tai meistä. Vähän niin kuin myöhästynyt hääkuva. Arasti esittelin rupsahtaneita kasvojani ns. paremmalta puolelta ja kysyin, saisikohan tästä naamavärkistä enää katselunkestävää lopputulosta. Noista digiotoksista kun olen kiiruusti delettänyt melkein kaikki itseni.

Valohoito ja luonnonvalo ilman isoja suojakertoimia kummasti laikuttavat ihoni. Silmien seudulla on jotakin liikaa, raskaat luomet esimerkiksi ja toisaalta jotakin puuttuu, mm. pitkät kauniisti kaartuvat ripset. Naistenlehtien, tavaratalojen ja nettikauppojen katalogit ovat täynnä liftaavia, kosteuttavia, nuorentavia, turvotusta poistavia, ripsiä kasvattavia (en kyllä usko tuohon) ja ties mitä lupaavia melkoisen hinnakkaita tuotteita. Pitäisikö niitä muka ostaa yhtä valokuvauskeikkaa varten?

Huokasin helpotuksesta, kun ystävällinen rouva valokuvaaja vain ohimennen vilkaisi minua ja sanoi heti aiemmin kuulemani taikasanan, jota en luomukuvaajana ollut tullut edes ajatelleeksi ammattilaisten käyttävän. Ajattelematonta sinänsä. Tuo taikasana oli: ” Photoshopataan.” Luomurouvasta siis photoshopataan siedettävän kaunis. Nyt puuttuvat enää vain vaatteet. Niissä eivät rypyt haittaa. Silitän jos on tarpeen.

_____

Pakinaperjantai 76. haastesana on Muuntautuminen.

Vihertää vaikka vihloo

2008-05-09T13:22:00.004+03:00

Maalaus: Henri de Toulouse-Lautrec/Wikimedia Commons

ei, en voi pysähtyä
sillä se tikari kaivertaa
sitä tuntuvammin
rampautunutta selkääni
ja sieluani

sanovat sisukkaaksi
tsemppaavat sanoilla
hyvillä neuvoilla
sattuvilla ja satuttavillakin

eivät he voi tietää
ei, eivät kaikki edes sietää
katsoa tai kuulla
mitä oikeasti kuuluu
tukiliivin vääntyilevien luiden alla
vieläkin sykähtelevälle
ikuisen lapsen sydämelleni

onneksi ovat nämä seinät
tuolinselät ja
hellankarmit lähellä
kun vihlaisu viettää liiaksi vasemmalle

hengitänhän minä
ja näen taas uuden kevään

____

Runotorstain 89. haaste.

Yhteentörmäys

2008-04-20T17:37:00.003+02:00

Aukkohakkuu oli kasvattanut koreat pihlajat ja villivadelmat. Piikkiset vadelman varret taipuivat kantojen päälle marjakuormassaan. Anna Emilia Puolakka ja miehensä Hermanni, kuulut marja- ja sienihamsterit, olivat tulleet kaukaa Anna Emilian syntysijoille marjaan. Vatut eivät poimimalla yhtään vähenneet. Aina löytyi parempi ja parempi varsisto. Lopulta illan viiletessä oli luovutettava, koska kotiin oli parin sadan kilometrin matka. Vadelmat eivät tunnetusti odota säilöjää. Oli toimittava nopeasti, ettei kolmenkymmenen litran saalis menisi hukkaan.

Tuli kai pidetyksi ratissa hiukan liikakiirettä elokuun illassa. Silloin se tapahtui. Auton valokeilassa vilahti siksakkia loikkiva jänis ja samalla kuului tömähdys. Anna Emilia vilkaisi heti taakse, jäikö tielle mitään. Piti tietenkin pysähtyä tarkistamaan tilanne. Eihän sinne tielle mitään ollut jäänyt, kun se iso jänis roikkui kiinni auton oikeassa etupuskurissa. Hengettömänä tietenkin. Hetki mietittiin mitä tehdään sen kanssa. Sinne sen jättivät pientareelle luonnon alati jatkuvaan kiertokulkuun.

Kojelaudan kaikki punaiset varoitusvalot paloivat kuin ilkkuen. Jatkettiin matkaa hitaammin ja yhä hitaammin, sillä autosta oli hajonnut syyläri. Lopulta auto pysähtyi kokonaan, mutta Anna Emilia työnsi autoa loivaa myötälettä lähimmän kirkonkylän huoltoaseman pihaan. Kello kävi yhdettätoista. Ei korpimailla ole 7/24 huoltoasemia. Jotenkin sieltä piti päästä kotiin. Soitettiin pojalle, tulisiko hän hinaamaan. Hiukan isä Hermannia nolotti kertoa, että törmättiin tässä yhteen jänikseen ja kummallekin kävi huonosti.

Ahneella on ansaitsemansa loppu. Olisi kannattanut lopettaa se marjojen hamstraus aikaisemmin, ettei olisi jäänyt paluu niin myöhään. Sangolliset joutuivat odottamaan pakastamista liian monta tuntia. Tuli paljon vadelmasosetta. Asiasta riitti päivittelemistä pitkäksi aikaa. Jäniskolari! Hirvet ja peurat Puolakat ovat onnistuneesti väistelleet, mutta viimekeväisellä reissulla, muuten melkein samassa paikassa, pariskunta oli törmätä nousukiidossa olevaan joutseneen. Kaikenlaiset yhteentörmäykset ovat siis mahdollisia.

----

Pakinaperjantain 73. haasteeseen.

Ei lähde kulumallakaan

2008-04-15T19:11:00.006+02:00

Oli kesäkuun alku joskus 60-luvulla. Helvin kesäloma oli alkanut ja hän oli halunnut jäädä viikoksi yksin maalle. Kyllä hän pärjäisi itsekseen, kolmetoistavuotias jo. Toiset sisarukset ja pappa tulisivat myöhemmin. Oli ostettu litratolkulla harmaata maalia. Helvin oli määrä ajankulukseen maalata tuvan pinkopahviset vihreät seinät ja sitten kääntää kasvimaa. Tokko maalaustelaa ollut vielä keksitty, koska hänellä oli käytössään vain pensseleitä. Ja jälki oli tietenkin sen mukaista.

Huonekalut oli toki siirretty valmiiksi sivuun. Maalauspuuhassa aika kului joutuisasti ja jälkeä syntyi. Kaikki sujui kuin leikki. Laulellen Helvi suti seiniä. Vaikka oli mitä kaunein alkukesä, Helvi ei käynyt ulkona muutoin kuin navetalla ja ulkohuussissa. Hän halusi saada työn valmiiksi nopeasti, jotta pääsisi sitten kasvimaan kimppuun. Saisi sitten aurinkoakin.

Mökin ikkunat antoivat neljään suuntaan. Tuvankin kolmeen. Viikon puolivälissä yhtäkkiä kesken työn Helvi huomasi, että joku vieras mies kurkki kädet kasvoilla kamarin ikkunasta sisään. Hän ei ollut varma, oliko mies huomannut hänet. Vaisto sanoi, ettei kulkija voinut olla oikealla asialla. Eteistä lukuun ottamatta alakerrassa ei ole ikkunatonta tilaa. Sinne Helvi hiippailikin ja laittoi oven säpin kiinni. Mies meni onneksi menojaan, todennäköisesti muutaman kilometrin päässä olevalle metsäkämpälle.

Nyt yksinolo ei enää ollutkaan mukavaa. Ikävä tuijotetuksi tulemisen tuntu jää vaivaamaan Helvin mieltä. Unikaan ei tahtonut tulla iltaisin. Oven hän piti visusti kiinni koko ajan ja vilkuili pihamaalle vähän väliä. Se oli hankalaa, koska tuttuja naapureitakin liikkui. Kun naapurin isäntä karautti hevospelillä pihaan, Helvi kiirehti avaamaan säpin, ettei tämä vain huomaisi mitään outoa ja alkaisi kysellä joutavia. Juotiin kahvit ja vaihdettiin kuulumiset. Hiippailijasta Helvi ei maininnut. Isännän lähdettyä Helvi laittoi oven taas heti säppiin.

Tuvan seinät oli maalattu ja maalia oli vielä paljon. Jotta ajatukset eivät karkailisi pelottaville poluilleen, Helvi soitti vanhemmilleen ja kysyi, mitä muuta hän voisi maalata. Ulos ei tehnyt mieli. Niinpä tuvan vaatekaappi, pöytä, penkit, kamarin pöytä ja tuolit, kirjahylly, tuvan jakkarat ja nojalliset puutuolit eli melkein kaikki puumööpelit saivat tuon saman ankean harmaan sävyn. Siihen Helvi maalasi kiinni pelkonsa ja itselleen käsittämättömän häpeäntunteen. Tiukkaan maalasikin. Suu viivana. Ovi koko ajan säpissä.

-----

Tarinamaanantain 41. aiheesta Kiinni.

Ruohonjuuritason YYA:ta

2008-04-03T19:48:00.006+02:00

Helvin jo tiedätte olevan kotoisin korvesta. Sisaruksia hänellä oli peräti kahdeksan vuoden parin välein. Pientilalla viljeltyä oli viitisen hehtaaria ja loput maasta oli suurimmaksi osaksi suota. Perheen äiti, joka oli järki-ihminen, taitoi talonpidon ja osasi laskea, ymmärsi laittaa lapsiaan kouluihin. "Poishan täältä tulee lähtö joka tapauksessa, kun isommaksi kasvavat." Kai tekemistä olisi riittäinyt, sillä työhän ei maailmasta lopu, vaan palkanmaksajat. Nämä vaivaiset hehtaarit ja muutama lehmänkanttura eivät kasvavaa pesuetta olisi pitkälle elättäneet. "Sanovat, että lapsi tuo leivän tullessaan. Sanokoot, mutta tulkoot itse myös kokeilemaan asian käytännössä."

Kissoja oli kotona aina, vähintään kaksi. Ei niitä lemmikkeinä pidetty. Niillä oli omat tärkeät tehtävänsä: pitää hiiret ja rotat loitolla. Tosin Helvi oli kerran nähnyt kissan sieppaavan pikkulinnunkin. Sitä se ei olisi saanut tehdä, koska maassa ja aitoissa vipeltäviä hiirulaisia oli riittävästi. "Mutta mitäs tuli härnäämään," muistaa Helvi äidin tuumanneen. Äiti tuntui hyväksyvän asian.

Helvi oli vuorollaan pantu oppikouluun naapuripitäjään. Oli anottu vapaaoppilaspaikka. Kalliiksi se koulu kävi siitä huolimatta. Helvistä tuli kuitenkin ylioppilas ja hän alkoi opiskella kieliä. Venäjääkin. Nyt hän oli Leningradissa kielikurssilla. Tehokkainta vieraan kielen puhumisen harjoittelua oli päästä puhumaan paikallisten kanssa. Se ei tuolloin ollut kovinkaan helppoa. Kaihtoivat ulkomaalaisia. Helvi tapasi kuitenkin Sadovajaa kulkiessaan ikäisensä Viktorin, joka ei jostain syystä vierastanut Helviä, lettipäistä suomalaistyttöä. Itse asiassa hän se taisi aloittaa koko tuttavuuden. Vahingossa. Helvi oli kovin otettu, kun Viktor luuli häntä eestiläiseksi. Oli siis ainakin jokin aksentti jo tarttunut puheeseen.

He tapasivat muutaman kerran eri paikoissa, kävelivät ja juttelivat.Tällä kertaa he osuivat lemmikkieläinten hautausmaalle. Se oli Helville uusi ennen näkemätön paikka. "Että oli ihan hautamuistomerkit nimineen kaikkineen," Helvi ihmetteli. Ei ollut maalaistyttö tottunut sellaiseen. Jos oli kotona ollut kissan tai koiran aika lähteä, isä oli ottanut kirveen ja lapion ja, tosin vastentahtoisesti, tehnyt mitä tuli tehdä. Eikä viimeisiä sijoja merkitty. Eikä niistä edes puhuttu. Yhden kuolleen kanan hautapaikan Helvi tiesi, koska oli itse ollut sitä siunaamassa sisarusten kanssa.

"Tuossa on siis Totti-nimisen kissan hauta. Näköispatsas saattaa olla. Ihan kissan näköinen on. Ollut varmaan musta kissa. " Tuossa kissapatsaassa konkretisoitui Helvin mielessä ero maalaisten ja kaupunkilaisten välillä. Eläinten oikeudet eivät vielä silloin tulleet mieleen. Nyt vuosikymmenten jälkeen hänestä uutisia seuratessa välistä tuntuu, että eläinten oikeuksista pidetään parempaa huolta kuin ihmisten. Tiedä häntä.
----
Tarinamaanantaille Kaisan kuva-aiheeseen ja Pakinaperjantaille sanahaasteeseen Oikeus.

Oppia ikä kaikki

2008-03-25T19:16:00.004+02:00

(Kuva Uukan.)

Koulun nurkalla oli pienenpieni kioski. Olihan koulussa ruokala, mutta silti nallekarkit ja hillomunkit tekivät kauppansa. Nallekarkkeja sai ostaa kappaleittain. Helvikin osti joskus muutaman vähillä rahoillaan. Hän oli usein kuullut puhuttavan jostakin salmiakista. Siis lukiossa vasta. Sitä ei kioskissa myyty, mutta sitä voisi käydä ostamassa läheisestä apteekista. Onkohan se jokin lääke, mietti Helvi.

Riitta asui kirjakaupan yläkerrassa koulukortteerissa. Hän lähti Helvin kaveriksi apteekkiasialle. Kun kerran kaikki sitä salmiakkia kehuivat, pitihän sitä edes kerran maistaa. Tummanpuhuvan apteekkitiskin takaa kysyttiin: "Mitä saisi olla?" " Kaksikymmentä grammaa salmiakkia, kiitos." Apteekkari otti pikkuruisen paperipussin, punnitsi siihen neliön muotoiset voimakasaromiset salmiakkipalaset. Hän taittoi pussin kauniisti kiinni ja löi rahat kilinän ja asianmukaisen ronksutuksen kera kassaan.

Helvi käveli aarteineen Riitan kanssa takaisin koululle. Oli ruokatunti. Sen aikana sai koulun alueelta luvallisesti poistua. Salmiakkia piti heti maistaa. Jos Helvin makunystyrät pitivät nallekarkeista ja suklaasta, niin salmiakin ärhäkkä maku oli niille kerta kaikkiaan liikaa. Makuasioista ei voi kiistellä eikä pidä kiistelemän. Riitta sai sen pussin oitis itselleen eikä Helvi ole sen koommin omasta mielestään salmiakkiin koskenut.

Vuosia on vierinyt ja perhettäkin siunaantunut. Muu perhe pitää salmiakista. Tietävätkö he syövänsä ammoniumkloridia? Maistuisiko se sillä nimellä yhtä hyvältä? Wikipediaa tutkiessaan Helvi suorastaan sävähtää, kun Sisu-pastillit mainitaan salmiakin yhteydessä. Niitä hän on kyllä syönyt. Onko hän tietämättään syönyt sittenkin salmiakkia? Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Ajatuskin nostaa verenpainetta. Eivät ne Sisu-pastillit kyllä hyvälle maistukaan. Kiitos Tarinamaanantain tuli tämäkin asia vihdoin selväksi.

----

Tarinamaanantain 39. kuva-aiheeseen.

Heijastuksia

2008-03-15T12:34:00.003+02:00

Ikääntyneen pimennysverhon
rei´istä piirtyy aamuruskon
helmiheijastenauha tummanharmaalle seinälle.
Tekee mieli koskettaa sitä.
Jokaisen aamun valoon on tunnustellen totuteltava.
Väistelen sujuvasti kirkkaat peilit ja samalla
suojaan kädelläni kirveleviä silmiäni.
Vanha puurolusikka on ystäväni.
Se ei ole liian kirkas, mutta kuitenkin käypä
peili ja näyttää tämänhetkisen totuuden todemmin.

Ylösalaisin.

Runotorstain 83. haaste.

"Olen puhunut ja huojentanut mieleni."

2008-03-14T20:12:00.005+02:00

Suomi-äidin maine kiirii maailmalle testosteronin voimalla kiihtyvällä vauhdilla presidenttimme sukupuolesta riippumatta. Vaikka olihan ne liehuvat liekinvarret aikoinaan Euroopan huulilla.Vajaassa puolessa sekunnissa (14.3.2008 kello 19.04 CET) Google haki pienoisen demokratiamme ikeihanan ulkoasiainministerimme äskettäisiin putipuhtoisiin ja vaarattomiksi virallisesti julistettuihin tekstiviesteihin liittyviä linkkejä yli 21000 kappaletta.

Maailman tasa-arvoisimman maan päällysmiehet asettautuivat mennä yönä suut vinosti virneessä mediapetojen syöteiksi Brysselin yössä. Sinnekö se asia piti mennä selvittämään? Pantiin kerralla arvot tärkeysjärjestykseen. Pyydettiin hämmennnystä anteeksi koko Suomen kansalta. Mitä se jos oma vakikumppani unohtui listata tähän agendaan. Kas kun ei ollut rinnalla tukemassa. Se oli kai sitten siinä.

Kaikki on valtakunnassa hyvin, kun puolueen puheenjohtaja vihdoin pääsi palaveeraamaan hulabaloon aiheuttajan kanssa. Lausunnon rivien välistä ja nuoremman poliitikon otsaryppyjen asennosta jokainen voi tehdä omat loppupäätelmänsä median keskiöön päässeestä, tahallisesta tai tahattomasta, *sekstiviestittelystä. Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista antaumuksella ja itseään säästämättä. Se ei ole jäänyt tekemättä, vaikka aikaa vievää puuhaa viestien näpelöinti kyllä on. Mutta kun komiteoista, istunnoista, virka-auton takapenkiltä esmes ei kenellekään kuulumattomia yksityisasioitaan voi tavan rahvaan tapaan ääneen kailottaa.

Onneksi olemme mobiiliviestinnän huippumaita globaalisti ajatellen ja nokialaisella pääsee langattomasti ja laajoja kaistoja. Minkähänlainen vokabulaari uusimpiin virkakännyköihin on muuten syötetty valmiiksi? Naisosastolta täytyy löytyä tietyt kehonosat niihin liittyvine uhkeine adjektiiveineen. Alusvaateosastoa unohtamatta. Ellei esisyötetyssä sopivassa sanastossa löydy, kahdensadan **sekstiviestin sepittäminen pukstaavi pukstaavilta vie ehdottomasti liikaa työaikaa. Voihan työkännyköissä olla tietysti valmiiksi tallennettuna hätä-on-suuri-tilanteisiin räätälöityjä instantviestejä. Ellei niin vielä satu olemaan, annan tässä ilmaisen vinkin sisältötuottajille. Markkinarako on jo valmiina. Ellei se ole sitten kerrasta poikki. Jää nähtäväksi ja kuultavaksi.

* po. tekstiviestittelystä

**po. tekstiviestin

----

Pakinaperjantain 68. haaste.

Pako

2008-03-01T18:01:00.003+02:00

Kotona kahdenkymmenen vuoden kulttuurikerrostuma kirkuu raivaajaa. Parittomia sukkia lojuu siellä täällä. Virttyneet ja pituuttaan leveämmiksi venähtäneet teepaidat ja nyppyläisiksi kuluneet legginsit ovat vallanneet muiden kulahtaneiden vaatekappaleiden kanssa huushollin kaiken laskutilan. Saunakin on muuttunut varastoksi. Sinne ei juuri viitsi vilkaista.

Keittiön pinnoista ei alkuperäistä väriä näy. Ei juuri pintojakaan. Viikolla oli syttyä koko huusholli, kun pitkästä aikaa tuli mieliteko saada toustia englantilaisittain. Paahdin kärytti palovaroittimen soimaan. Työpöytä ja kaikki olohuoneen tasot pursuavat laatutavaraa, ilmaisnimitarroja (lastenlapsille postimerkeiksi) lehtimainoksista, sairauskertomuksia, lukemattomia laskuja, nessunenäliinoja, muutaman viime vuoden kalenterit tärkeine merkintöineen, muistilappuja käsittämättömine numerokirjainsarjoineen. Ovatkohan ne niitä salasanoja?

Vanhoja lehtiä, kuivuneita kuulakärkikyniä, monta kertaa käytettyjä ostoslistoja, terättömiä loppuun pureskeltuja lyijykyniä (ristikot, ristikot, sudokut!), paperiliittimiä , pumpulipuikkoja, CD-levyjä, käytettyjä paristoja, coldrexia, pumpulipuikkoja, kirjoja, relaksantteja, pyykkipoikia, kiemurtelevia johtoja, appelsiininkuoria, tilkkuja, kuulokkeita, erilaisia leluja, karstattua lampaanvillaa, omenansiemeniä, kuivuneita ruusunlehtiä osuu silmiini tältä istumalta vain jotakin pientä mainitakseni. Siivousprojektini on koko ajan alkamista vaille valmis. Puoliksi suunniteltu on jo melkein tehty. Yritän taas nousta tästä työ(?)tuolilta pesemään pyykkiä, raivaamaan tasoja.

Vaatekaappi ja kodinhoitohuone saavat minut heti huonovointiseksi ja pois tolaltani. Miksi heittäisin 35 vuotta vanhan Napisan-vaippapesuaineen pois? Tuo kotelomekko oli päälläni, kun esikoinen kastettiin. Ovathan nämä häälahjaksi saadut keittiöpyyhkeet jo reikäisiä, mutta heittää nyt lahja pois. Ei tule kuuloonkaan. Lasten vanhat verkkarit ovat aina kelvanneet minulle. Yhtään omaa verryttelypukua en ole koskaan ostanut ja silti näitä riittää liiaksi asti. Mitä nyt taskut ja resorit ovat rispaantuneet. Kelpoja collegehousuja on myös yllin kyllin.

Huonekalujakin on kahden asunnon verran. Yksi sänky on nostettu nurkkaan pystyyn tilan säästämiseksi. Odottamaan. Silloin tällöin ovikello soi. Niinä onneksi lyhyinä hetkinä saan vasemmalla kädellä vetäistyksi olohuoneen pöydän tyhjäksi. Kirjavalla matolla ei roskat onneksi näy. Sen verran ottaa naisen luonnolle tämä sekasotku. Ovelle mennessäni työnnän jalalla enimmät kengät naulakon alle, ettei mahdollinen tulija kompastu heti. Suljen auki retkottavat komeronovet ja uskallan avata oven. Ellei siellä ole joku ulkomaalainen opiskelija myymässä printattuja kissataulujaan opiskelurahojen toivossa tai naapurin poika tilauttamassa vessapaperia luokkaretkirahastonsa kartuttamiseen, siellä on yleensä onneksi hyvä ystäväni.

Hän tuntee minut ja elämäntilanteeni. Ymmärtää. Yhdessä pakenemme muistoihin. Jatkamme siitä mihin viimeksi jäimme. Ympäristö unohtuu totaalisesti. Ei meitä kumpaakaan haittaa pölyiset pinnat, mustuneet katkaisijat ja ovenpielet. Arjen raadollisuuden jakaminen sielunsisaren kanssa on juhlaa. Siirrymme oitis toiseen todellisuuteen, missä materia menettää merkityksensä. Hetkiksi.

Ystävän lähdettyä katson kotiani taas omin, entisen perfektionistin, silmin. Jospa huomenna. Ellen itse jaksa, niin tilaan apua. Mutta ensin pitäisi siivota sen verran, että kehtaa pyytää tänne jonkun siivoamaan. Ikkunoiden likaisuus ei näy, kun käännän säleverhot kiinni. En anna tekemättömien askareiden stressata, vaan pakenen tätä leveää laajakaistaa pitkin taas kepein sormin luoksenne Blogistaniaan…

----
Kirjoitettu Allyaliakselle Varapakinaperjantaihin aiheesta Pako.

Junalippu

2008-02-17T18:31:00.007+02:00

Elviira matkustaa harvoin junalla. Entuudestaan hän kuitenkin muistaa, miten lipun tiedot eivät tahdo millään jäädä mieleen. Nyt hän päätti pelata varman päälle. Hän on opetellut lipun tiedot ulkoa. Mies printtasi lipun Elviiralle netistä. Vaunun numero on 7 ja siinä paikka 27. On aikaakin opetella tärkeät numerot. Ja oppihan Elviira. Hänellä on erilaisia tekniikoita l. muistisääntöjä numerosarjojen mieleen painamiseen. Itse kehiteltyjä. Pitää vain aina valita se paras.

” Vuonna 727.”

” Heinäkuun 27. päivä.”

” Heinähelmiheinä.”

” Seitsemän kaksikymmentäseitsemän.”

” Seitsemänsataakaksikymmentäseitsemän.”

”Kahdeskymmenesseitsemäs heinäkuuta.”

” Heinäkuun kahdeskymmenesseitsemäs.”.

”Huone 27 7. kerroksessa.”

”Miksei Paikka 27 vaunussa 7?” mies jo tohtii ääneen ihmetellä.

”Ole hiljaa nyt. Kerros 7, huone 27.”

”Kaksi seiskaa ja välissä kakkonen.”

”Kaksi seiskaa. Tämä on paras muistisääntö. Vain kaksi sanaa tai siis numeroa tarvitsee muistaa. Minullahan on näkömuisti. Muistan kyllä, että se kakkonen on niitten seiskojen välissä. Ihan taatusti.”

Elviira laittaa lipun vaaleansinisen popliinitakkinsa vetoketjulliseen povitaskuun. Aika on tiukalla, joten hän säntää matkatavaroineen asemahallin poikki kohti ykköslaituria. Hän on painanut numerot tiukasti mieleensä, ettei tarvitse sitten se lippu kourassa matkatavaroiden kanssa enää asemalaiturilla temppuilla. Putoaa vielä raiteille koko lippu. Jos vaikka tuuli sieppaa. Kerran teki sen. Pääsee suoraan oikeaan vaunuun. On se niin työlästä ja hankalaa junan liikkuessa etsiä paikkaansa…

Samaa junaa osuu odottelemaan entinen jumppakaveri Aini. Joka kerta juna-asemalla tapaa jonkun tutun. Vaihdetaan kuulumiset siinä puupenkillä, valitetaan pikkuvaivat. Elviira varmistaa seitsemännen kerran, että lippu on yleensä mukana. Junan saapuessa Elviira kysäisee Ainilta:

"Mikä vaunu sinulla muuten on?"
"Kakkonen."
"Niin on muuten minullakin."

******

Tarina Pakinaperjantain 66. aiheesta Lippu

Heikoin lenkki?

2008-02-08T07:26:00.000+02:00

Himmennyt laikukas peili
katsoo minua pitkään
eikä hellitä, ennen kuin tunnistan isotätini korvan,
isoäitini epätarkan hiusrajan,
isäni vihreät eriparisilmät,
ikiomat naururypyt silmänurkissani
ja oman sairaushistoriani
jättämät jo vaalenneet mutta ikuiset arvet.

Katson takaisin ja tunnustan
kuuluvani katkeamattomaan
hiuksenhienosta kultalangasta solmeiltuun äitien ketjuun
ties monennessako polvessa.

Hymyilemme toisillemme.
Minä ja menneisyys.

------

Runotorstain aiheesta historia.

Sattus vuonna kuuskytyks

2008-01-29T10:33:00.001+02:00

Mustisse, ehkä pari numeroo liia suurii, hiihtohousuihi ja sähkönsinisse ruffelitakkiin pukeutunut Veera, 14v, seiso jalat tiukasti yhres helmipakkases lumisel Haapamäen asemalaituril täsä ny ja orotti etelään lähtevää junaa. Se oli palaamas hiihtolomareissult kotisse. Häne oli tosihankala olo.

- Tarttis pääst pissal. -

Veera oli jo kerran käyny aseman viereises vessarakennukses ja torennu, et jokaine koppi oli visusti lukittu eikä suinkka hänel ollu sopivaa kolikkoo. Ei kyl ollu seteleitäkään.

- Mahtaks sitä sanokka kehrata, ett ol vaan se junalippu kotisse. Rahast oli ain, kui mun nysse tarttis sano, tiukkaa. Pikajunas olis sitte kyl kumminki ves. Juna oli ainaki varttitunnin myähäs. Tulis jo! -

Suures häräs Veera tarkkaili avaraa asema-aluetta. Häne ol pakko alkaa liikehtiä.

- Mihi vois mennä? Voi, ku olis kotona maal. Vois kui vaa kyykistyä tienposkeen kaikes rauhas. Tääl ku o täsä ny ihmissi joka pualel, hevossi ja autoi. Ei metsän, kui mun nysse tarttis sano, suojaa missää. -

Veera puristi yhä tiukemmin reisiääs yhteen. Se tiätty mietti kuumeisest ratkasua polttavaan onkelmaan. Lopult se käveli simmottos sit vaa ristiaskelin uurelles vessarakennukse. Sem pare vaa ties, ett jottan peruuttamatonta tapahtuis.

- Toi lavuaari o aivan liian korkeal. Ei ees viemäriä missään. Enhän mää ny voi tähän lattial. -

Turkikssi pukeutunu rouvashenkilö kävi peilaamas nimpal pitkää itseään. Veeran rakko ol revetä. Ja silloin se simmottos sit vaa tapahtus. Onneks se naine ehti poistuu. Kuuma pis ko pesuves alko valua pitki Veeran reissi. Tiätty vaatteet kastuivat kenkiä myäten. Kyl mar sit olo helpottus, mut vaa hetkeks. Pikajuna kumminki saapuis kohta. Ei ollut mil sem pare kuivata vaatteit. Tiätty parist nenäliinast ei juuri olt apua. Onneks housut olivat mustat.

Ulkona pakkane melko nopiast tärkkäs märät vaatteet. Usean täsä ny tunnin junamatka oli eres. Puupenkki kastus Veeran al. Se totanoi peitti puumerkkinsä simmottos sit vaa hualellisesti laukulas siks aikaa, ku vihro kävi junan vessas. Veera tunsi tiätty ikävän hajun vaatteissas. Häpeän syvä puna hehkus ja säilys Veeran poskil kotisse asti.

- Mahtaks sitä sanokka kehrata koskaan kellee…-

-----

Tarinamaanantain 35. aiheesta Silloin osin turkuraattorilla mukailtu tarina.

Jotakin vihdoin

2008-01-14T22:15:00.000+02:00

(Kuva Kaisan.)

On puolukka-aika. Kostean kesän puolukat ovat kookkaita ja mehukkaita. Aili ja Veeti ovat aina poimineet talven marjat täältä. Vaiti ovat. Oikovat välistä selkää kumpikin vuorotellen. Ikä alkaa painaa. Ailin tekisi mieli nousta ylös mäelle asti. Puhuvat kylällä, että entisen kotitalon katto vuotaa. Ja se on taas myynnissä. Siitä on kohta viisikymmentä vuotta. Huutokaupasta. Isä pisti talon vasaran alle. Kaikki myytiin mitä meni kaupaksi. Lapsille ei isän mielestä tointanut mitään antaa. Hän oli nuuka mies. Aili oli pyytänyt edes lehmänkelloa muistoksi. Ei antanut. Kun isän tarkka silmä vältti, Aili otti yhden luvatta. Aili vilkaisee Veetiä. Tohtisiko?

- Veeti, kuuleppas! Mitä jos käytäis katsomassa mäellä miltä siellä näyttää. Ollaan niin lähelläkin ja noita marjoja on jo aika lailla.
- No, mennään nyt sitten. Ei kai siellä ketään ole.

Astuvat autoon ja ajaa karauttavat kilometrisen ylämäen. Veetin pulssi nousee. Kärrinpyöräportti. Aitan kylki jo näkyy pihlajan takaa. Umpeen ovat kasvaneet vanhat kaskimaat. Aili huomaa liikettä tuvassa. Autokin on pihassa.

- Hei, ei me kai nyt voidakaan mennä. Täällä on omistaja paikalla.
- Kun kerran tänne asti tultiin, niin mennään kyllä sisälle asti. Ei ne meitä pois aja. Luulevat ostattelijoiksi.

Isäntäväki on käymäseltään hakemassa tärkeimpiä kamppeitaan ja yllättyvät vieraista. "Talohan on jo myyty. Kuka tänne nyt vielä? Ei ole edes kahvipullaa mukana." Tuttu porstua ja tupa pitkine pirtinpöytineen avaavat tulijoiden tunnelukot ja riisuvat roolit heti. "Tuossa se on tuo kaappi. Onko ne isontaneet tuota ruokahuonetta? Kammarin puolella oli äitipuolella vaatekaappi tuossa." Kierretään kellarit, vinttikomerot, aitat ja palaneen savusaunan rauniot. Ollaan kuin samaa perhettä siinä hetkessä. Koti on koti, vaikka muistot olisivat kuinka kipeät.

- Oli se isäukko ankara mies. Ja nuuka. Tuskin saimme syödäkään tarpeeksi eikä kouluihin salolta lähdetty. Halkometsään heti kun kynnelle kykenimme. Vaikka ei kouluihin päästy, niin hyvin on pärjätty. Äitipuoli se opetti meidät lukemaan ja laskemaan. Käytiin koululla tenttimässä.

Kotituvan näkemisen laukaisemaa tunnetulvaa ei suitsi enää mikään. Saa vihdoinkin sanoa selvällä suomen kielellä, millainen jäärä se ukko oli. Isäntäväki seuraa lapsuustantereillaan kulkevien muistijäljissä. Heitä oli ollut kuusi sisarusta. Kolme tyttöä ja kolme poikaa. Yksi tytöistä on jo kuollut. Yksi veljistä taas ei mäelle enää nouse. On se niin kova paikka. Pienemmän aitan ovi on auki. Siellä on enää vain vanha heteka ja seinällä peili. Ikkunattoman aitan piiluhirret ovat säilyneet melko vaaleina. Orsiin on naulattu lankarullia. Rautanaulat ovat ruostuneet, mutta vain pari rihmarullaa on halki. Vanhat puuhenkarit kertovat tämän päädyn olleen äitipuolen vaateaittana. Se oli äitipuolen aikaan se. Veeti ei mene ovesta sisään. Hän muistaa kun äiti kuoli. Se oli talvea. Tuossa aitassa äidin maallinen maja lepäsi ennen kirkkomaan multiin pääsyä. Hän muistaa sen kuin eilisen päivän ja hänen silmäkulmaansa kihoaa jostakin syvältä suolainen kyynelhelmi.

----

Tarinamaanantaille kuvasta ja sana-aiheesta Alku

Helvi, 60wee

2008-01-06T16:00:00.000+02:00

Neulaset rapisevat pitkin lattiaa, vaikka kuusen piti olla priima. Ei se käynyt kukkimaan kuten joskus ennen. Nokian kumisaapaslaatikko täyttyy ja löytää paikkansa varastosta. Antaa noiden korttien olla vielä jonkin aikaa esillä, tuumailee Helvi itsekseen. Joulun rippeitä.

Mies on työkeikalla. Lounaaksi Helvi lämmittää lautasellisen viikolla keitettyä hernesoppaa ja onkii haarukalla suutarinlohta kauraleivälle levitetyn benecolin päälle. Siinä ne ovatkin loput jouluruuat. Eikä enemmällä olisi ollut väliä. Onneksi ei pomminvaarallisille eläkeläisille makseta mitään kokko- tai kinkkurahoja, niin ei tule tärvätyksi liikaa.

Vaikka aurinko kurkkii jo pesästään, Helvillä on hiukan haikea mieli. Hän on tovin selannut digitoimiaan vuosikymmenten takaisia dioja. Familiristi kun on, hän haluaa siirtää hiljaista kuvatietoa seuraavalle sukupolvelle. Valitettavasti harrastus on kääntymässä jo hifistelyn puolelle. Ei tahdo mikään otos täyttää kunnon valokuvan kriteerejä ja photoshoppaamaan hän ei kyllä suostu.

Alkaa askarruttaa: Mihin muualle nämä kuusi vuosikymmentä ovat menneet kuin oman ihon alle? 50-luvulla hän tallusteli tai hiihti kansakouluun. Oppikouluun lähtiessä piti jättää turvallinen koti. 60-luvun alussa aika vilahti lukiossa huomaamatta, koska koulun rinnalla oli huolena veljentyttären varavanhemmuus. Kuka keksi murrosiän? 70-luvun opiskelut, työt ja perheen perustaminen ja 80-luvun ruuhkavuodet eivät nekään antaneet tilaa itselle. Ei hän sitä silloin kaivannutkaan. Se oli onnellista aikaa. 90-luvun voimavuodet eivät koskaan ehtineet Helviä saavuttaa. 90-luvun loppupuolelta hänellä ei sitten ole muuta ollutkaan kuin aikaa.

Työura katkesi kuin kananlento. Fyysisten rajoitteiden vuoksi hänestä on sukeutunut kukka- ja pilvibongari. A human doing on joutunut kovaan kouluun, jonka HOPS:n (henkilökohtainen opetussuunnitelma) ainoa tavoite on olla a human being. Helvi on joutunut uusimaan jo monta kurssia. Vaikea koulu. Onneksi lapsuuskorven ääni- ja kuvamaisema, hiljaisuuden harmonia on syväpiirtynyt ja nauhoittunut hänen kipeään sieluunsa ja kehoonsa. Sen DVD:n hän laittaa nytkin päälle ja soittaa sitä niin kovaa kuin mahdollista.

Pakinaperjantaille 60. aiheesta 60.

Tärkeä kortti

2008-01-01T16:10:00.000+02:00

Anna Emilialla on kirjahyllyssä mustakantinen raamattu, jonka kanteen hänen nimensä on painettu kultakirjaimin. Lahjaksi saatu. On se läpi luettu. Alleviivattukin. Eniten ohuet lehdet ovat kipristyneet psalmien kohdalta. Niitä hän lohdukseen tavaili pian pari vuosikymmentä sitten taistellessaan sairauden kourissa. Oli jotakin mistä pitää kiinni, mihin tarttua kun tuntui, että matto ja maakin kiskaistiin jalkojen alta.

Nyt vuodenvaihteessa hän tutkii pitkästä aikaa vetoketjulla suljettavaa aarrettaan. Raamatun välissä on kirjeitä ja lappusia. Lattialle putoaa vanha postikortti, jonka on aikoinaan lähettänyt eräs ystävä Zagrebista. Postikortti kuvasi upeaa auringonlaskua meren rannalla ja alareunassa luki: Put your hand in the hand of the man who stilled the water.

Mieleen tulvahtaa muisto eräästä uudenvuodenyöstä keskussairaalassa. Kaupunki eli elämäänsä, sykkivää ja räiskähtelevää, sairaalahuoneet omaansa, hiljaista mutta täyttä. Viereisellä vuoteella kahden hengen huoneessa lepäili elämään väsynyt potilas. Hoitajien ja lääkärien toivottaessa hyvää uutta vuotta, hän toivoi, ettei siitä tulisi pitkä. Anna Emiliakaan ei voinut kovin hyvin, mutta mieli paloi kotiin puolison ja lasten luo. Hän ei ollut vielä luovuttanut. Syöpäosastolta kotiutetaan potilas vaikka yöllä, jos hän niin haluaa. Jos Luojan käsi myrskynkin tyynnytti, eikö hän kannattelisi yhtä väsynyttä maan matkalaista. Anna Emilia päätti nousta ja lähteä. Ja se yö oli kaunis.

-----
Tarinamaanantain aiheesta Kortti

Joulukuun 18. päivä

2007-12-18T18:59:00.000+02:00

joulunvihreä ilo
jäisit vierelle toviksi
puolimatkan majataloon

toivon tuike laajenisi

kuuntelisin
sanatonta hiljaisuutta

nauru
kaikuisi lasten suista

tulee se joulu

toivon
kiire taukoaa

hetkeksi hiljenee maa
arpinen sydän
aukeaa

Ensin ostetaan porsas

2007-12-18T15:51:00.004+02:00

----

Pakinaperjantain 58. haaste on Perinne.

TEE SE ITSE!

2007-12-09T15:42:00.000+02:00

Helmiinan elämä oli hankaloitunut niin kehollisesti kuin psyykkisesti. Lukemattomat oppineet eivät millään päässeet yhteisymmärrykseen, mikä on asian varsinainen laita eli syy. Ohjeita sateli joka puolelta. Venytä, vanuta, rentouta, vahvista, kävele, jumppaa, hiihdä! Herranpieksut! Sitähän hän oli tehnyt koko ikänsä ja terveiksi mielletyt elämäntavat eivät olleet auttaneet. Oli siis muutettava kurssia. Helmiina ostatti miehellään konjakkipullon. Hän aloittaisi siitä ihan itse. Jollei sauna, viina ja terva auta, on vastassa hauta, Helmiina oli kuullut. Pitäisikö sen olla kirkasta?

Itsenäisyyspäivänä Helmiina istuu ja puhuu itsekseen. Itsesuggestiosta se puhui muinoin terapeutti. Keksi itsellesi oma mantra, joku itselle tärkeä asia, mieluummin tavoite. Terapeutti ehdotteli sellaisia lauseita kuin: Minä olen kaunis ja kaikki rakastavat minua. Mutta Helmiina on elämänsä aikana sen verran usein vilkaissut peiliin, että ymmärsi, etteivät tuontyyppiset lopputulemat olisi realistisia.

Kyllä Helmiina kovasti yritti. Hän vesikäveli, venytteli, kävi hoidoissa ja kuunteli meren ääniä. Lopulta hän ymmärsi, että kaikki on loppupeleissä itsestä kiinni. Hän keksi siinä sivussa seuraavan uniikin ilmaisun: TEE SE ITSE! Hän teippaili tätä voimaannuttamislausetta kotona jääkaapin oveen, vessan peiliin, ovenpieliin ja avainkaappiin. Laminoi pahvilappusia käsilaukkuihin ja taskuihin sirotella. Tietokoneella niitä oli niin helppo monistaa. Kaikenvärisiä ja eri fonteilla. Se oli mukavaa ajankulua.

Seuraavan kerran psykiatrin vastaanotolla Helmiinalle tarjottiin onnellisuuspillerireseptiä. Itse asiassa hän sai ilmaisen aloituspakkauksen. Ja vesilasin. Olisi muka otettava se ensimmäinen pilleri nyt heti. Nuhainen Helmiina kaivoi taskustaan Nessu-liinan ja samalla pari laminoitua lappusta putosi tohtorin eteen pöydälle. TEE SE ITSE! TEE SE ITSE! Tohtori luki lappuset ja säpsähti. Olipas tehokas mantra, tuumasi Helmiina, keräsi kamppeensa ja poistui lääkärikeskuksesta uutta aikaa varaamatta.

-----

Pakinaperjantain 57. haasteesta Itse.

Itsenäisyyspäivänä

2007-12-06T20:21:00.000+02:00

kätelköön presidentti kätensä puuduksiin
metsästäköön toimittajat räikkösiä ja gröndahleja
tarkkailkoon sametteja ja sifonkeja

minun ikkunallani lepattaa kaksi kynttilää
isovanhempieni ja vanhempieni työn muistolle
amarylliksen punaisten kukintojen takana

punavihreäkultainen lahjapaperi kiertyy
pehmeiden ja kovien pakettien ympärille
eikä teippirullasta löydy päätä

kuvittelen odotuksesta punehtuneet
posket ja uteliaat silmät
pikkukädet jotka repivät paperit auki
niin äkkiä kuin mahdollista

on ihanan juhlava olo

Jatkoaika

2007-11-26T09:42:00.000+02:00

mennyt ja tuleva kohtaavat
tulitikku leimahtaa sammuakseen
eikä kelloa tarvitse enää vetää
saati akkuja ladata
aika kutistuu origoksi
tiputusta tarkkailee hoitaja
ja syke laukasta laantuu

vielä ajan rahtuseksi

-----

Runotorstaille 69. haasteeseen.

Ikimuistoinen hiihtomatka

2007-11-23T20:11:00.000+02:00

Siinä pirtin pöydällä ne olivat, rintamalla olevan veljeni ja Helsingin siskoni kirjeet ja sormus ja kello ja rahat. Odottivat.

”Täällä jossain 30/1-40

Rakas kotiväki,

Paljon kiitoksia kirjeestä, jonka sain jo pari päivää sitten ja josta näin miten siellä ajat ja askareet luistaa. Ette olleet silloin vielä saanut tietää tätä surullista uutista Piipon Mikon kohtalosta. Minä kyllä laitoin yhden pienen kirjelapun, jos se lie tullut sinne perille, jossa kerroin jo, että Mikolta on taistelu päättynyt tällä rintamalla. Minä laitoin hänen kellon, sormuksen ja rahat, jota oli noin 420mk tuleen kirkolle kauppiaalle lomamiehen mukana. Ehkä tästä oletten jo tietoiset, jos saitte sen kirjeen…

…Kun pääsis silloin lomalle, että sais olla viemässä viimeiselle matkalle läheistä aseveljeä. Ja jos pysyy täällä sinne asti housuissaan. Lämpimin terveisin teille kaikille

Valde”

”Helsinki 4/2-40

Rakas kotiväki.

Kiitos kirjeestänne jonka sain joku aika sitten. Sain Valdelta kirjeen, jossa oli ikäviä uutisia, kyllä se oli raskas sanoma Annalle. Kuinka hän ollenkaan voi sen sulattaa? Se oli hänen vuoronsa mennä. Sota ei säästä eikä sääli, kenen kohdalle se tulee. Kuka on voinut viedä sen sanoman hänelle? Oletteko käynyt siellä? Vai onko tytöt myös siellä kotona? ...

Kirjoittakaa sitten, kuinka Anna jaksaa, ei hänen tule kirjoitettua…

Toiv. monin terveisin Helmiina”

Kävin viikot hoitamassa sisareni Annan kolmea lasta. Olavi oli jo koulussa, Leena kahden ja Tuovi vuoden ikäisiä. Heidän kotiinsa oli noin kymmenen kilometriä. Ensin on pari kilometriä korpitaivalta ja sitten maantietä loput. Lastenhoitaja oli tarpeen, koska Mikko oli rintamalla ja Anna ansaitsi elantonsa ompelemalla ihmisille vaatteita. Nyt minun oli taas aika lähteä työhön, mutta tällä kertaa meno tuntui ylivoimaisen vaikealta. Taskussa painoivat sankarivainajan sormus ja kello, jotka äiti kehotti viemään Annalle suruviestin mukana. Tukalampaa tehtävää ei äiti olisi voinut minulle antaa.

Oli pakkaskeli. Puin lämpimät vaatteet ylle kietoen kaulaliinan kasvojeni suojaksi. Laitoin repun selkään ja kiinnitin monot siteisiin, tavoittelin sauvat käteen. Toinen sauva oli kaatunut tikapuiden taakse hankeen. Tein hitaasti lähtöä viipyilevässä aamuhämärässä. Mieleni oli surunmusta ja minua pelottikin. Olihan kylältä otettu hiljan kiinni yksi desantti. Latu oli onneksi auki. Meno oli muutoinkin nihkeää. Valkoinen lumivaippa kuorrutti korpikuuset. Oksat näyttivät pakahtuvan tykkylumen alla. Syvä hiljaisuus täytti ikikuusikon, mikä yleensä oli tuntunut minusta levolliselta paikalta. Luontokin oli vaiti, suksien rahina muhkuraisella ladulla peitti vähäiset pakkasen ja eläinten risahdukset. Toisinaan porkka tökkäsi puun oksaan. Lauhtuva pakkanen kuurasi lehtipuiden oksat ja varvut koruiksi. Nouseva aurinko yritti pilkistää aamu-usvan läpi ikään kuin toivoa antaen. Jo kimalsi jokunen lumikide. Hetkeksi pelko suli suruksi, kyyneleet kivettyivät karpaloiksi poskipäille.

Mutta kohta taas rintaa raastoi ja kurkkua kirveli ja kuivasi, muukin kuin kirpeä pakkanen. Kaulaliina huurtui hengityksestä. Siirsin sen alemmaksi. Lumen muotoilemat tutut siirtolohkareet ja jättikokoiset muurahaiskeot ohitin niitä näkemättä. Mieltäni myllersi mieletön sota, isättömät lapset. Viha ja katkeruus kuoleman majesteettia kohtaan täytti pääni tällä kertaa ja sumensi silmäni. Taival oli toki tuttuakin tutumpi, kesällä kärrytienä kapulasiltoineen ja pitkospuineen. Osaan sen reitin vieläkin ulkomuistista. Mielessäni häivähti muisto yhdestä kylmästä juhannuksesta. Olin ottanut kengät pois jalasta Pahkasuon kapulasillan kohdalla. Suovesi olikin hyytävän kylmää ja sain variksenvarpaat.

Havahduin hetkeksi, kun Pahka-ahon takana kuului kuitenkin Takasen vanha pappa olevan metsätöissä. Kirves kopsi kuusenoksia, välistä lauloi pokasaha, tällä kertaa mollissa. Latu pujahti sankan kuusikon suojasta kylätielle. Kulmalan kohdalla emäntä tuli ulos kyselemään kuulumisia. Elämä kylällä näytti kuin näyttikin jatkuvan. Te ette tiedä yhtään mitään, ajattelin enkä pystynyt kertomaan raskasta asiaa. Minua vain raivostutti sodan epäoikeudenmukaisuus. Kuulumisten kyselijät tuntuivat kiusallisilta ulkopuolisilta, suru velloi vasta raivona ja vihana. Olisin voinut vaikka potkaista heitä.

Koko matkan, ylämäet ja alamäet, välistä pysähtyen mietin, miten asian kertoisin. Miten tällaisen asian voi kertoa? Miten lapset suhtautuisivat? Miten minä osaisin olla avuksi uudessa tilanteessa? Ohitin Lehtomäen, Kiiskilän, Vähälän ja Lamminahon tiehaarat. Tavallista hitaamman kymmenkilometrisen loppuvaiheessa päätin, ettei minusta ole sanansaattajaksi tällä kertaa. Poikkesin lähinaapuritalossa Kulmalassa ja jätin sormuksen ja kellon Siviälle tuotavaksi perille vasta seuraavana päivänä. Itse menin työmaalleni kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kaksi kirkassilmäistä pellavapäätä kurkki jo nenät kiinni ruutuikkunassa odottamassa, milloin täti taas saapuu.

Vaikka olinkin hiukan hiessä hiihtämisestä, sydäntäni kylmäsi laskiessani pienen myötäleen alas pihaan. Irrotin sukset tavanomaista rauhallisemmin, puhdistin niiden pohjat, asetin ne vasten tikapuita, kopistelin luudalla pakkaslumet monoista ja villasukista ja menin muina miehinä tupaan. Tytöt heti kieppuivat jaloissani. Karja tuli ruokittua, ruuat tehtyä ja lapset hoidettua. Toki se päivä oli minulle raskas, mutta olin päättänyt lahjoittaa Anna-siskolle ja lapsille vielä yhden entisenlaisen päivän. Olimmehan edellisellä viikolla puhuneet, miten paljon kenttäpostia oli taas tullut. Leskeys ja orpous kyllä jaksoivat odottaa vielä yhden yön yli.

Tappiolta se minusta tuntui. En ollut suoriutunut äidin minulle sälyttämästä tehtävästä kuin puolitiehen. En vieläkään käsitä, miksi kirkkoherra ei vienyt viestiä perille. Kun Vienolan isäntä kaatui, sinne meni kirkkoherra ja kätilökin. Ailihan oli siunatussa tilassa. Joskus paljon myöhemmin Anna sanoi sodan aikoinaan ottaneen häneltä syyttömän isän Tammisaaren vankileirillä, sitten puolison ja vienee vielä pojankin. Onneksi viimeinen ennuste ei koskaan toteutunut.

----

Pakinaperjantain 55. haasteeseen matka.

Lohtu

2007-11-17T14:43:00.001+02:00

Karjokeittiön kaksi ikkunaa on huurussa. Helvi on tärkeässä ja kuumassa hommassa, talkkunankeitossa. Koko ajan itkettää. Pitää muistaa huolehtia, ettei valkea sammu muuripadan alta. Hän hakee välillä liiteristä sylillinen klapeja ja sekoittelee tuoksuvaa keitosta. Talkkunoista hän pitää. Kesäruokaa viilin tai piimän kanssa. Marjojenkin.

Hän on vasta hiukan toisella kymmenellä. Talon kolme lehmää ovat laitumella. Mielikki poiki eilen. Oli Helvin vuoro saada vasikka nimikokseen. Jotakin meni pahasti vikaan ja vasikka menehtyi karsinaansa tänä aamuna. Karsina on ihan siinä vieressä, seinän takana toki. Helvi suree ja pyörittelee melalla talkkunakeitosta. Ei näy aikuisia missään, ei äitiä, ei pappaa, ei ketään. Täällä saa rauhassa itkeä. Pari vuotta aiemmin Helvin nimikkolehmä kuoli poikimisen komplikaatioihin. Siis taas. Hän on aivan lohduton.

Samanvuotinen serkkupoika on harjoittelemassa päivämieshommia mummolassaan. Hän ei pelkää kyyneleitä ja pistäytyy karjokeittiössä useammin kuin kerran lohduttamassa Helviä. Liekö aikuiset asiakseen lähettäneet?

Kuule, älä itke. Minä oon kuullu, että Jälsahossa oli vasikka kuollu ja heitetty jo lantalaan. Sitte ku emäntä avas sen lantalan oven seuraavan kerran, se vasikka seiso siellä jaloillaa. Se ol itestään vironnu eloon. Jos se tämäkin vaikka vielä virkoo.

Vesan rauhallinen jutustelu saa pienen toivonkipinän syttymään Helvin mieleen. Tyttö rauhoittuu sen verran, että pyyhkii silmänsä ja tokenee tuvalle. Itkun turvottamin silmin, mutta kuitenkin. Leivinuunia lämmitetään. Kysyy, voisiko joku aikuinen tulla tarkistamaan, joko ne talkkunat olisivat kypsiä.

----

Pakinaperjantain 53. haastesanasta on lohtu

Arkipäivää

2007-11-16T13:04:00.000+02:00

On perjantai. Helmiina konttaa pitkin tuvan lattiaa. Kuhmurainen alumiinivati on puolillaan rusehtavaa vettä, koska lattiarievuksi päätynyt kapaloliina on huuhdeltu siinä jo useaan kertaan. Hän tuntee rivakoiden liikkeiden nostattaman lämmön lihaksissaan. Polvia hiukan korventaa. Kangaspuiden alta on hankala kurkottaa. Matot ovat tuultumassa verannan kaiteella. Hellalla hautuu ruispuuro. Kohta on huoneet siivottu.

Uuninpankolla odottaa noussut pullataikina. Vesirieskat on jo paistettu. Leivinuunin lämpö on tasautumassa kipakasta sopivaksi. Nopsaan Helmiina juo ahkeruuskupillisen Sirkku-sokeripala suussa ja vilkaisee samalla ulos. Lapset näkyvät viihtyvän lumileikeissään. On nuoskakeli ja pihalle on noussut kolme hiilisilmäistä lumiukkoa.

Annanpa porkkanat neniksi. Jos sitten jaksaisivat nyt vielä leikkiä tunnin verran, niin saisin nuo pullat nousemaan. Sitten laitan sen silakkalaatikon viimeiseksi uuniin. Olisi pitänyt olla kumisaappaat, mutta kun ovat jääneet pieniksi.

Samalla hän kertaa mielessään, miten sitten kaulaisi lakanat. Iltapuuron ja navettahommien jälkeen saisi sitten rauhassa kutoa sukkaa puhtaassa huushollissa, kun lapset nukkuvat.

Mikäs meidän tässä on ollessa. On lämmintä ja riittävästi ruokaa ja tilaa. Ensi viikolla täytyy kyllä muistaa laittaa Jussin mukana voita Heinon porukalle. On se niin ikävä, että kuusilapsisen perheen pitää mahtua yhden huoneen mökkiin. Meillä on onneksi lisänä tuo iso kamari. Ja yläkertaankin saisi lisähuoneen.

Porstuasta kuuluu pienten jalkojen kopinaa. Punaposkiset lapset tulevat tupaan lumisine huopikkaineen ja liukastelevat vastapestyllä matottomalla lattialla. Helmiina kiskoo töppöset pois ja auttaa lapsiaan ripustamaan ulkovaatteet kuivumaan. Ulkoleikit ovat tehneet tehtävänsä ja lapsilla on nälkä.

Helmiinalla tuntuu olevan jalkoja ja käsiä kaksi paria ja silmät selässäkin, koska niin moni työ hoituu yhtä aikaa. Tänään on nyt sellainen päivä. On niitä toisenlaisiakin ollut, mutta niitä hän ei välitä muistella. Mennyttä ja ollutta. Hyvä, että nyt on näin. Huomenna olisi mieskin taas kotona.

Muistaisi nyt tuoda niitä Singerin neuloja tai muuten siirtyy ompeluhommat taas viikolla eteenpäin. Laitoin solmunkin nenäliinan kulmaan. Kukas sieltä nyt? Taitaa Saimi tulla hakemaan postia. Eilen ei kukaan käynytkään. Voi ei! Se onkin Veikko ja metso olalla. Ei lopu työt tekemällä. En kyllä ilkeä sanoa, että vieköön jonnekin muualle. Hohhoijaa!

------

Tarinamaanantaille 31. aiheesta ahertaja.

Kotokirkko

2007-11-14T13:13:00.000+02:00

©HML

Runotorstain 67. haaste on kirjoittaa oheisen kuvan inspiroima runo.

metsäkirkkooni menin
polulta poikkesin
honkien huminan kuulin
katsoin lintua oksalla puun

hengitin syvään
kielon jäähyväistuoksua
join uralinpihlajamettä
puroissa virtasi elävää vettä

suopursu huumasi rantain partahilla
ja iltatuulessa nuokkui valkea niittyvilla
oksiston välistä kutsui tuo ihana valo
kun oli ollut pimeää niin

suurelle salolle polkuni johti
kävelin suoraan itseäni kohti
en karhuja pelännyt enkä pahaa sutta
annoin luonnon hoitaa rampautunutta
ja lauloin elämälle kiitos

Pimeäajoa

2007-11-03T23:26:00.001+02:00

Isä kiertää ikkunasta toiseen hermostuneena. Ei hän mitään puhu, mutta tytär tietää. Isä odottaa illan pimenemistä. Toivoo, että taivas pysyisi pilvessä. Hänen ajokorttinsa on vieläkin kuivumassa. Onneksi talo on mäennyppylän päällä. No, nyt on jo sen verran pimeä, että lähdetään, isä vihdoin sanoo. Heittää repun selkäänsä ja hiljaa ovia kolisuttamatta työntää moottoripyörän ulos vajasta. Ketään ei näy. Onneksi katuvalo on vain risteyksen puolella. Talon taitse voi pyörän antaa rullata pimeässä reilun puoli kilometriä. Ja se riittää. Kirkonkylä jää taakse katuvaloineen ja isä uskaltaa käynnistää pyörän, sytyttää ajovalon.

Vauhti kiihtyy nopeasti vilpillisen vapauden huumassa. Tytär tietää leikin luvattomuuden, mutta ei hän silti ymmärrä sitä. Isä on kyllä sanonut, että kukaan ei saa nähdä hänen ajavan. Mutta miksi isä sitten ajaa kuitenkin? Tytär tarraa vain tiukemmin kiinni isän vyötäröstä ja painaa väsyneen päänsä isän selkää vasten. Hän on todella väsynyt, sillä tätä on jatkunut jo jonkin aikaa. Yöt jäävät luvattoman lyhyiksi, koska aamulla on aina aikainen lähtö takaisin. Kirkonkylä vielä nukkuu, kun isä työntää pyörän takaisin vajaan. Vilkuilee ympärilleen, menee sisälle aamukahvin keittoon. Asiasta ei puhuta. On oltava kuin ei olisi missään ollutkaan. Sammutetuin lyhdyin, yöllä ja päivällä.

-----

Tarinamaanantain aiheesta Lyhty.

Kun isä auton osti

2007-10-22T10:41:00.001+02:00

Muistan hyvin perheemme ensimmäisen auton. Se oli sininen, joku Austin. Mitä merkistä, kunhan värin muistan. Kovin se oli käytetty eikä siis millään muotoa takuuvarma kulkupeli. Kerrankin jäimme jossakin keskisessä Suomessa erään korkean mäen päälle. Onneksi kyydissä oli silloin konekorjaustaitoinen vieras. Isä ja kyytiläinen viettivät aikansa konepellin alla ja pääsimme kuin pääsimmekin taas liikkeelle. Ja lopulta perille. Tosin läheisestä talosta piti soittaa kotiin, koska olimme niin paljon myöhässä. Tähän autoon liittyy seuraava tositarina, jonka aioin kirjoittaa, mutta johdannosta tuli turhan pitkä.

Tällä Austinilla isä suorastaan pakotti minut kokeilemaan ajamista. Olin alaikäinen, keskikoulun viidesluokkalainen. Maasto oli turvallisen tasaista ja omakotialuetta kiersi kapea hiekkatie. Oliko silloin päällystettyjä teitä tai asvalttia muualla kuin kaupungeissa, en muista. En ollut vielä kovin pitkä ja tuskin yletin näkemään tuulilasista. Eikä isä ollut kaikkein rauhallisin opettaja. Ja melkein ojaanhan se auto meni viimeisessä risteyksessä, pientareelle niin reippaasti, että kallistui jo vaarallisesti oikealle. Onneksi ei käynyt sen kummemmin.

Ei minulle kuitenkaan jäänyt autonajamiseen liittyvää traumaa, vaan ajoin aikanaan kortin pääkaupungissa. Sen sijaan en käsitä vieläkään, oliko autolla ajaminen isästä niin hauskaa, että hän siksi laittoi alaikäisen tyttärensä rattia vääntämään. Ymmärtäisin, jos kokeilu olisi tehty suljetulla alueella. Enää en voi kysyä. Silloin en uskaltanut.

------

Kirjoitettu Tarinamaanantain kuva-aiheesta.

Sana on oppiminen

2007-10-19T12:49:00.000+02:00

Opiskelutoverit Riina ja Helvi asuivat yhtä alivuokralaishuonetta Kruunuhaassa 60-luvun lopussa. Siitä ei ollut pitkäkään matka keskustan ravintoloihin. Opintojen alkamisen kunniaksi he päättivät käydä ulkona syömässä. He valitsivat yhden ravintolan umpimähkään. Menu näytti hyvältä ja ruokakin maistui. Helvi, arka kun oli, ei maininnut mitään paikan kalleudesta, vaikka hänen kurkussaan herkullinen, mutta hinnakas pihvi hiukan jo kangerteli. Antaa Riinan huomata itse, hän ajatteli. Kai hän häpesi omaa köyhyyttään. Isohko lasku maksettiin ja käveltiin vaiti kämpille. Yhteistaloudessa kaikki ruokamenot oli sovittu jakaa tasan.

Parin viikon opiskelun jälkeen Riinalle alkoi totuus valjeta. Jos joka viikko menisi moinen summa ruokaan, rahat olisivat lopussa jo ennen joulua. Vanhemmilta saadut varat eivät riittäisi. Lainaa oli siis otettava. Hänen kurssiohjelmansa oli niin täysi, ettei hän voinut ajatellakaan töitä opintojen ohella. Tytöt alkoivat tehdä itse ruuat. Aamiaiseksi kuppi teetä tai kahvia, ruisleipää, jonka särpimeksi paistettiin yksi kananmuna puoliksi. Lounaaksi riitti se Porthanian 90 pennin leikkelelautanen, koska siihen sai ottaa lisukkeeksi perunoita tai sitten sitkutettiin päivä syömättä.

Päivällistarvikkeet hankittiin osuuskaupasta, koska vastapäätä sattui olemaan Elanto. Sen lihatiskiä tytöt kiersivät miettien, mistä halvimman aterian milloinkin loihtisi. Mikähän siinä oli, että heitä hävetti ostaa esimerkiksi 100 grammaa jauhelihaa. Kyllä se kahdelle hyvin riitti. Ensimmäisellä kotoreissulla Riinan äiti oli saada sydänkohtauksen, kun hän näki, miten tytär oli muutamassa kuukaudessa laihtunut kahdeksan kiloa. Ruokapaketteja alkoi tulla tiuhempaan.

Helville asia oli tullut selväksi jo vuotta aiemmin. Hänen oli hankittava töitä. Silloin niitä oli kyllä tarjolla. Lastenhoitoa tilapäisesti, hammaslääkärin vastaanoton siivoamista arki-iltaisin. Pieninä puroina olivat leipärahat maailmalla. Vihdoin onni potkaisi ja Helvi sai puolipäivätyön toimistoapulaisena. Palkka oli aluksi ruhtinaalliset 280 markkaa kuussa. Helppoa sisätyötä neljä tuntia päivässä. Ei vienyt Helvin työniloa edes iänikuinen kiire luennoille ja takaisin töihin.

Helvi ramppasi edestakaisin Mannerheimintien yli hiki pinnassa. Tytöt olivat nimittäin muuttaneet vuokrayksiöön Kamppiin. Kluuvikadulle oli melko pitkä matka ja aikaa vain se kuuluisa akateeminen vartti. Meni muutama päivä ennen kuin Helvi ymmärsi, miksi lehtori toistatti hänellä aina samaa lausetta: «Нельзя опaздывать на урок!» (Ei saa myöhästyä tunnilta!) Sen opin Helvi omaksui. Vieläkään hän ei myöhästy mistään ja peräti kiusaantuu, jos joku toinen myöhästyy sovitusta tapaamisesta.

Repetitio est mater studiorum.

-----
Kirjoitettu pakinaperjantaille 50. haasteeseen Sana on...

Minä syytän

2007-10-06T20:20:00.000+02:00

Minä syytän Oulun yliopistoa, joka viime vuosituhannella järjestytti opettajille jollakin salaperäisellä taholla etäkursseja ATK-ajokortin hankkimiseksi. Mainostivat, että siitä olisi suuresti hyötyä työssä ja arjessa hupia. Paksulla aanelospinkalla lähestyttiin meikäläistä ja narrattiin mukaan tietokoneen käytön opetteluun. Ei varoituskolmioita missään. Ei STOP-merkkejä liimattuina kansiin. Luvattiin maat ja taivaan avaruudet. Ei puhuttu sanallakaan hiirikäsistä ja – olkapäistä saatikka ikiriippuvuudesta tähän rakkineeseen. Tietokone. Sehän tietää.

Opetettiin uusi salakoodikieli, joka muistutti suuresti englantia. Houkulteltiin chatteja seuraamaan tarkkailijana ja sitten itse kirjautumaan. Opettivat fingerillä tarkkailemaan, sattuuko joku muu kollega olemaan yhtäaikaa koneella. Opetettiin tekstinkäsittelyt ja sähköpostit, joista ei sen koommin ole loppua tullut. Lisivät vaan koko ajan ja käyvät riettaammiksi. Ihan kuin tietäisivät ja varmasti tietävätkin vakoiluohjelmillaan, että kovin olen kipiä ja lääkkeitä tarvitsen. Mutta ovat erehtyneet sukupuolesta. Ei olisi pitänyt nettipankin asiakkaaksikaan ryhtyä. Eläkeläisen rahoja ruinaavat investoimaan ties minne.

Olisi pitänyt itse alkuunsa hoksata, että ei tämä ole meikäkäisen hommaa. Tuntui niin vaikean hankalalta, kun dossilla pelattiin, eikä ikkunoista ollut vielä tietoakaan. Writellä pääsi kirjoittamaan pojalle viestiä toiselle laidalle maata. Siitä kun riemastuneena kollegoille kerroin, katsoivat silmät pyöreinä ja sanoivat: Eikö olisi ollut yksinkertaisempi soittaa? No, niin olisikin.

Tyhmäksi ryhdyin. Valmiit olivat jo pelit ja vehkeet maailmassa. Nyt puutuu takapuoli ja kipeytyy kädet, kun blogosfääri imee kyberneettisesti ikäihmistä sisuksiinsa. Elämänavaajat täyttävät bittiavaruuden nimellä ja nimimerkillä. Madot ryömivät verkoissa, kiipeilevät palomuurien ylitse, mutta tuiki harvoin onnistuvat kaatamaan systeemit. Mitä nyt sairaaloissa sotkevat lääkelistoja. Moni kollega oli ensin vastaan. Viksuja he olivat. Saavat nyt olla rauhassa infoähkyltä, palvelinkatkoilta.. Kalliiksikin on tämä tullut. Kaikki laitteet vanhenevat jo ennen kuin ehtii kassalla korttia vilauttaa ja saada ne kotona pelittämään. Kun tälle touhulle anto viattoman pikkusormensa, se vei koko eukon. Muuten menisi, mutta nyt digittivät tuon näköradionkin. Säätimiä, liittimiä, sovittimia ja hilavitkuttimia on liikaa. Minä syytän. Syytön minä olen. UTU. Uuden teknologian uhri.

-----

Pakinaperjantaille 48. haaste on syytös.

Turvattu tulevaisuus?

2007-10-06T08:29:00.000+02:00

kuviteltu joustotunti on
menneisyyden tarttumapinta
tulevaisuuteen

vanhan tandbergin
akokelanauha kiihdyttää
tuhatta ja sataa
lopun lähestyessä

eikä tajua pysähtyä
vaikka nauha
on jo loppunut

sitten pikakelaus alkuun

-----

Runotorstain 62. haastesana on tulevaisuus.

Paradise Lost

2007-09-20T15:51:00.000+02:00

kadotettu paratiisi
pakotti heidät
vielä kerran
katsomaan taakseen

siihen jäivät
suolapatsaiksi
kivettyineinä
pakoon pyrkijät

suojaa ei ole
tuuli tasoittaa
sade silittää
rujoimmatkin

----

Runotorstain 60. haaste on yllä oleva HPY:n puhutteleva kivikuva. Klikkaamalla kuvaa pääset tutustumaan HPY:n kuva- ja tarinamaailmaan.

Ilmarinta

2007-09-18T17:27:00.000+02:00

On heinäkuinen perjantai. Anna Emilia makaa uupuneena yliopistollisen keskussairaalan tarkkailuosaston aulassa. Hänellä on viiltävä päänsärky, koska hänelle on juuri tehty ehkä hänen elämänsä eniten rohkeutta ja voimia vaativa toimenpide. Melkein kuukausi on mennyt erilaisissa tutkimuksissa. On epäilty tuberkuloosia ja tähystetty keuhkot. Itse Anna Emilia oli kyllä jo terveyskeskuksen röntgenkuvan lausunnosta osannut lukea lääkärilatinaa sen verran, että on kyse lymfaattisista muutoksista. Pikalähetekin oli silloin laitettu jatkotutkimuksiin. Tänään hän olisi finaalissa.

Toimenpide ei ollut helppo lääkärillekään. Avustajia ei näkynyt. Hän pyyhki hikeä otsaltaan. Ikkuna piti avata, että ilma riittäisi. Operaatio tehtiin tietokonetomografiassa, koska pisto meni niin läheltä aorttaa. Kanyyli laitettiin käsivarteen kaiken varalta. Anna Emilia ei todellakaan arvannut, millainen voimainkoitos hänellä oli edessään. Ystävällinen tohtori suositteli, että operaatio tehtäisiin puuduttamatta. Puudutus olisi hänen mukaansa vain turha lisäkipu. Sairaan hyvä potilas suostui, mutta ei kestänytkään parsinneulaa paksumman neulan porautumista rintalastaruston läpi. Lopulta operaatio kuitenkin onnistui ja Anna Emilia vietiin tarkkailuosastolle. Olisi vielä otettava keuhkokuva ja varmistettava, ettei biopsia ollut vahingossa aiheuttanut ilmarintaa. Se oli pelottava sana. Papalla oli ollut vain toinen keuhko.

Tämä oli siis viimeinen tutkimus. Anna Emilia tärisee uupumuksesta. Hän pyytää kahvia ja päänsärkylääkettä sekä puhelimen, että voi soittaa kotiin. Sitten hän menee kuvattavaksi ja lepäämään neljän hengen huoneeseen. Anna Emilia jaksaa jo nousta ja vie vettä janoiselle liikuntakyvyttömälle tarkkailtavalle. Kolmas tarkkailtava kysyy häneltä, miksi Anna Emilia itse asiassa on tarkkailtavana, koska pystyy kävelemään ja on niin terveennäköinenkin. Tuokion verran Anna Emilia epäröi vastata, mutta sanoo lopulta, että häneltä etsitään syöpäkasvainta.

Huoneeseen laskeutuu painostava hiljaisuus. On muutenkin hiostava ilma, koska on heinäkuun helteet. Aika matelee. Anna Emilia alkaa kysellä poispääsystä. Kuvaa ei löydy mistään. Ei auta muu kuin alistua uuteen säteilyannokseen, koska keuhkolääkäri ei päästä pois ennen kuin kuva on katsottu. Ei ollut Anna Emilialla ilmarintaa. Puoliso tulee hakemaan hänet kotiin. Edelleenkään Anna Emilia ei tahdo saada hengitetyksi tarpeeksi ilmaa, koska kasvain painaa jo keuhkoja.

------

Linkitän Pakinaperjain epäilys-haasteeseen viime marraskuussa kirjoittamani tarinan.

Eilen 15.9.2007

2007-09-16T13:04:00.000+02:00

Kuuntelen Ratijo Savvoo.
Koko uamun ne sammoo tavvoo.
Hesarissa julukastuva kuhtuva Sarasvuolle,
gurulle muankuululle tuolle.

Huastavat koerain vuatteista
ja pariskunnan lemmenloma-uatteista.
Niitä hänelle tarjois mualiman napa.
Tullooko tällasesta ihan tapa?

Sarasvuoko ois uuven imakon luoja
ja tuoreije tuulten Kuopijolle tuoja?
Tuo ruoja. Toeset kuuluu olevan pualesta,
toiset tuassiisa kippeenä hualesta.

Onko tämä oikia uutinen eikä feikkijä?
Suattoo olla innovuattorien leikkijä.
Ei, kyllä se taetoo olla sittennii totta,
vaikka taes männä usseelta huomiotta.

-----

Eilen riimitelty Runotorstaille vapaasta aiheesta.

Lapsenpäästäjä

2007-09-10T19:19:00.000+02:00

lapsenpäästäjä
katkaisi napanuorasi
se oli kiertynyt
kaulasi ympäri

minä, äitini ja isäni lapsi,
tohdinko päästää irti
ja lähettää lentoon
sinut, jonka lainaksi sain
kantavatko siipesi

rakkaudella
tyrkkään sinut pesästä
jonka ovi on aina auki

-----

Runotorstaille 58. haastesanasta lapsi

Kipuilua

2007-09-08T12:52:00.000+02:00

minne aapa vei
eilisen naurunpuuskat
kipu tuli poltteena

kalasääski haluaa enemmän
kuin kuunnella vieraita
joilla on silmissään kipu

kaiku niiaa tuulessa
taivas tummenee
kipu kuvastuu maahan

päivänkoi heiluu
myrskyn tanssittaessa
kipu horjahtaa

-----

Haikurunot tehty tällä.

------

Kivun anatomia, kipuklinikka, kivunhoitoon erikoistuneet lääkärit, kipulääkkeet ovat kaikki Anna Emilialle tuttuakin tutumpia. Kivunkierre kasvattaa häntä konkreettisesti kieroon, kääntää ja vääntää tukirankaa korkkiruuville tai ässäksi. Miten sen nyt haluaa kuvata. Yli kymmenen kipukumppanuusvuotta on mennyt tuskaillen ja sinnitellen, apua epätoivoisesti hakien.

Kipupotilaan uskottavuus on suuri ongelma. Mitä kipumittari kertoo? Anna Emilian keho, aistit tietävät ja tuntevat kivun, mutta hänelle sanotaan jatkuvasti tai hän kuulee sanottavan, että hänen kipunsa ei selity löydöksillä. Hermovaurioita ei saada tai haluta saada esille, vaikka oirekuva on selkeä. Silloin ei myöskään uskalleta hoitaa. Kun kivun hoidossa on ns. myöhästytty, on tavallaan jo luovutettu hoitavalla taholla. Pelätään, että toimenpiteet aiheuttavat uusia pettymyksiä ja sitä kautta lisäävät kipua. Itse Anna Emilia alkaa olla valmis ihan mihin vain saadakseen edes 10–20 prosentin helpotuksen joksikin aikaa. Reseptejä satelee siinä tahdissa, että se lääkearsenaali, joka laillisesti lääkäreiden toimesta kirjoitetaan resepteinä, mahdollistaisi ns. lopullisen ratkaisun.

Anna Emilia hakeutui kipupolille kutakuinkin ajoissa. Somaattisista syistä johtuvaa fyysistä kipua pidettiin aaavesärkynä ja sitä alettiin hoitaa ensisijaisesti psykoterapialla. NLP on silloin uutta ja muodissa. Jälkeenpäin ajatellen se oli virhe. Auttaako psykoterapia potilasta istumaan, kun lanneranka on niin kipeä, ettei hän kärsi mitenkään istua? Rintalasta on halkaistu, vatsanpeitteet kolmesti, sappi leikattu, kaularankaa jäykistetty. Siinä muutamia Anna Emilialle tehtyjä operaatioita. Lisänä syövän sytostaattihoidot ja sädetys.

Jos Anna Emilia olisi etukäteen tiennyt, mitä hänellä sairastuessaan on odotettavissa, ei hän ehkä olisi uskaltautunut rankkoihin hoitoihin. Tai olisi. Hänen elämänhalunsa oli väkevä. Kukaan ei puhunut hoitojen mahdollisista jälkivaikutuksista. Lääkkeiden sivuvaikutukset ovat oma lukunsa. Masennus on kroonisen kivun luonnollinen seuraus, jonka hoitoon on kokeiltu lukuisa määrä lääkkeitä. Mutta sivuvaikutukset ovat olleet hyötyä suuremmat. Miten ihmeessä voi olla iloinen, kun koko ajan koskee, polttaa, viiltää, pistää, kirvelee?

Kipu kuluttaa. Ystäväpiiri supistuu. Lähipiiri kärsii mukana, kun kaikki muuttuu. Vastuuta kantanut ennen niin jaksava äiti kuihtuu, kutistuu ja käpertyy kipuunsa eikä voi olla enää tukena kenellekään. Puolisokin uupuu uudessa tilanteessa. "Kaiken se kestää…" alkaa tuntua paikkansa pitämättömältä kliseeltä. Vain vertainen voi ymmärtää. Keskussairaala tarjoaakin yli kymmenen kipuvuoden jälkeen kolmatta sektoria hoitopaikaksi. "Minne voin mennä, minne voin mennä...", hyräilee Anna Emilia tyynnyttääkeen itsensä. Itku kurkussa. Auttaisiko raha?

-----

Pakinaperjantaille 45. haastesanasta kipu.

Kuumepiikki

2007-09-01T19:05:00.001+03:00

Joillekin nousee helposti kuume, jos on jotakin epämieluisaa odotettavissa. Minulla ei ollut sellaista taipumusta. Kerran muistan luistaneeni jostakin ikävästä työtehtävästä lumekuumeella, jota vilttikuumeeksikin sanottiin. Joku tietoviisas oli neuvonut minulle, että kuumemittaria voi huijata. Näitä digitaalisia ei kai enää voi. Olisiko isoveli tai -sisko neuvonut, että elohopean saa nousemaan naputtamalla mittaria vaikka pöydän reunaan? Varovainen piti olla, ettei lasi rikkoudu. Ei kai sellaisia ohjeita kirjoistakaan löytänyt.

Muistan, miten kerran kevätväsyneenä lueskelin jotakin yläkerran lattialla. Kirkkaassa auringossa etelään antavan ikkunan edessä. Olisi pitänyt olla auttamassa äitiä, mutta laiskotti. Se laiskamato. Aurinko punehdutti poskeni ja keksin, että minullahan on kuumetta. Hain kuumemittarin. Mittasin ja mittasin, eikä mitään lämmönnousua ollut havaittavissa. No, osasinhan minä kuumeen saada aikaseksi. Naputtelin aikani mittaria ja kun katsoin lukeman sopivaksi, ilmoittauduin alakerrassa sairaaksi. Ei äiti edes kokeillut otsaani. Seuraavana päivänä olin taas terve. Kuumepiikki, niitähän on...

-----
Pakinaperjantain 44. haastesana on kuume

uskaltaa,ei uskalla, uskaltaa

2007-08-30T08:48:00.000+03:00

Pohjatuuli.
Pilvet piskoo.
Vaatteet päältään
rouva kiskoo.
Astuu kehtoon aaltojen.

Viipyy tovin,
taittuu kivun kärki.
Kylmää kovin,
sanoo terve järki.

-----
Kyhätty tämän aamun ensi hetkestä 57. haasteeseen kahdellakymmenellä sanalla.

Uni

2007-08-24T15:56:00.000+03:00

Villiviinit ovat kietoneet talon
tiukkaan pakettiin,
jossa kuitenkin vetää.

Kierrän huoneita ja verantoja.
Suljen ikkunoita ja salpaan lukottomia ovia.
En ehdi, aina on jokin haka auki.

Eikä kukaan ole pyrkimässä sisään.

Salissa papukaijat kukertavat
trooppisessa sademetsässä.
Kukkien määrä hämmentää minut.
Ihmettelen, miten ne
kukoistavat hoitamatta.

Salainen puutarhani muuttuu
aurinkoiseksi Nammalakuruksi,
kun irtaudun itsestäni.

Näen itseni juoksemassa
ulos palavasta talosta
kantaen kolmea kapaloitua vauvaa
ja huudan ääntäkään päästämättä,
ettei sekään ole kenenkään syy.

-----

Runotorstain 56. haaste uni, kuva Dreamlines.

Muutos

2007-08-24T15:23:00.000+03:00

Menopaussiko,

kun herää alvariinsa

kuumiin aaltoihin?

-----

Pakinaperjantai 42. haaste kriisi

Temppuja kerrakseen

2007-08-21T21:40:00.000+03:00

Eihän se ole temppu eikä mikään laittaa ruokaa, kun on kunnon raaka-aineita. Nykyään kauppojen, minimarkettienkin, hyllyt tursuavat kaikenmaailman eineksiä ja puolivalmisteita. Toisin oli ennen. Muistan, miten kuiva-ainekaapistamme löytyi kidesokeria, palasokeria, suolaa, pippuria, kaurasuurimoita, mannasuurimoita, riisiryynejä ja ehkä joskus rusinoita. Hiivaa ostettiin myös. Muuten olimme melko omavaraisia. Jauhot säilytettiin vilja-aitassa. Maito lypsettiin omista lehmistä. Maidosta separoitiin kerma, joka hapatettiin ja kirnuttiin voiksi. Muutama temppu voin valmistamiseen vaadittiin, mutta nekin jo pieninä taidettiin. Liha kasvatettiin kotona. Siis se särvin leivän päälle.

Eräänä kesänä isä ja äiti jättivät meidän asiaksemme teurastuttaa juottovasikka. Niitä oli kaksi kasvamassa. Kommunikaatiossa taisi olla pahanlaatuinen katkos, koska teurastutimme Jänis-Vihtorilla molemmat vasikat. En vieläkään käsitä, miksi tämä teurastaja ei varmistanut asiaa vanhemmiltamme. Olihan meillä puhelin. Numero 19. Oli kesäkuuma ja sähkötön huusholli. Vanhemmat tulivat viikonlopuksi kotiin ja aitassa riippui parin juottovasikan ruhot.

- No, johan te tempun teitte? Piti teurastaa vain toinen vasikoista.

Tosisuuttua ei enää isänkään kannattanut, koska hengetöntä elikkoa ei saisi sillä eläväksi. Mutta vaistosinhan minä sanattomankin suuttumuksen ja vanhimpana lapsena otin syyt niskoilleni. Mutta millä tempulla tuollainen lihamäärä saataisiin säilymään syömäkelpoisena kellarittomassa huushollissa? Liha-aitan lankkulattian alla oli viilein paikka ja kaivossa. Eikä jäitä missään.

Alkoi Ilves-lasitölkkien vimmainen metsästys lähikaupoista, joita 50 vuotta sitten vielä onneksi oli, ja ruhot paloiteltiin sopiviksi keitinpaloiksi. En tiedä, mitä mausteita keitinliemeen oli saatavilla, mutta niin vain viikonlopun aikana kaksi juottovasikan ruhoa muuttui säilykelihaksi. Tuhattaitoinen äiti taikakauhoineen! Säilykettä riitti ja riitti kyllästymiseen asti eikä ruuan kanssa saanut tietenkään temppuilla. Hilipulootakin olisi jo maistunut mieluummin kuin ainaiset liharuuat. Samaa vaaleaa lihaa riitti keittoihin, kastikkeisiin, laatikoihin, leivän päälle. Saattaa johtua tästä tositarinasta, etten ole ollut juottovasikan lihasta järin innostunut sitten lapsuuden. Enkä muutenkaan säilykelihoista. Ja Ilves-tölkkejä, litraisia ja kaksilitraisia, on vieläkin ehjinä runsain määrin. Ovat muuten hyviä kukkavaaseja tai kauhatelineitä.

----

Tarinamaanantaille sana-aiheesta temppu.

Siltasirkus

2007-08-10T21:40:00.000+03:00

no, on tässä nyt jotakin kitkaa
kun tää autojono liikkuu nii vitkaa
joko ne sillat taas ylös juuttu
se tästä sirkuksesta vielä puuttu
nyrkkiä huitoo tuolla joku pelle
ku tietäs vaa miksi ja kelle
se on tietysti joku tirehtööri
jota oottaa iso iltakööri
onneks ei huuda nyt ambulanssi
otetaas vaikk´ esiin pasianssi
hei nyt minä nään sen verran
tää syytä on oikeesti sirkuksen herran
traktorin perässä on kuljetus leveä
ei pääse ohi, vaikk´ ois laiha ja keveä
helpolla päästiin tällä kertaa
ei tarvinnu seistä helteessä tunnin vertaa
sillat on vanhat ja uusia ne pittää
ettei ehtis tapahtua pahempaa mittää
siltajumijuttu on sen verran tuores
ett´ vastaan kahtee haasteesee yhess´ kuoress´

------

Runotorstaille haastesanaan tuore/Pakinaperjantaille sirkus

Onko siitä jo niin kauan?

2007-08-06T15:57:00.001+03:00

Oli toukokuun puoliväli vuonna 1967. Helvi viivytti lähtöään kotoa. Piteli kiinni tuvan kattoon kiinnitetyistä renkaista. Isä ja äiti antoivat Helville 200 markkaa. Helvi tiesi, miten tiukkaa rahasta oli eikä olisi millään halunnut ottaa rahoja. ”No, ota nyt. Osta sillä itelles joku matkavaate.” Helviä kuristi kurkusta. Hänen oli määrä lähteä kesäksi Englantiin töihin. Pelotti jättää perhe omiin hoteisiinsa. Onneksi matkustaminen 40 vuotta sitten oli hidasta. Junassa jo ehti rauhoittua ja etääntyä. Halvin tapa oli matkustaa laivalla. Se kestäisi neljä vuorokautta.

Parin päivän päästä Helvi puristi vasemmalla kädellään neuvostoliittolaisen laivan reelinkiä rystyset valkeina. Oikealla kädellä hän vilkutti saattajille. Päällään hänellä oli uusi turkoosinvihreä villakankainen kävelypuku. Seikkailu sai alkaa. Koko ajan piti omaksua uusia asioita.

Laivat sekä meno- että paluumatkalla olivat uskomattoman isoja ja hienoja Helvin mielestä. Univormut ja univormujen kantajat olivat komeita. Eikä Helvi vallan hukassa ollut. Venäjän aakkoset ja alkeet olivat jo hallussa. Kylteistä sai sentään selvää. Ruokasalin pöydillä oli valkoiset liinat, ateriat aina täsmällisesti tiettyyn aikaan ja pöytäseurue oli etukäteen valittu ja aina sama. Astiat olivat isoja ja kauniita, aterimia oli katettu joka lähtöön. Siinä sitä oppi pöytätavatkin samaan hintaan. Laivassa matkusti onneksi muutama muukin suomalainen. Marimekkoiset löysivät heti toisensa.

Tilburyn sataman tullissa kyseltiin kaikenlaista. Helvistä tuntui, että häntä kuulusteltiin kuin jotakin kriminaalia. Väärältä paikalta se tuntuikin. Meteliä, kiirettä, kumisevaa tyhjyyttä, mutta kamalan paljon ihmisiä. Kotona olisi ollut parempi. Työ oli tavanomaista raatamista, milloin mankelin, milloin silityskoneen ääressä. Oli kosteaa ja kuumaa, mutta ei liian raskasta. Cilla Black kaikui radiosta. Teetaukoja ja ruokatunteja todella odotettiin. Vessassakaan ei saanut viivytellä. Englantilaista ruokaa moititaan, mutta Helvillä ei ollut valittamista. Talvella hän söisi vain kerran päivässä. Kesä kerrytti viisi lisäkiloa. Varsinkin englantilainen suklaa oli hyvää. Vei melkein hampaatkin mennessään.

Kanaalin vuorovesi, rantakivikon öljyläikät, lauantaiset ruokaostosreissut, tenniksen alkeet, viininmaistajaiset, Sussexin hauska murre, lasillinen sherryä päivällisen päälle, Felphamin pubi, Southhampton, Lontoon ihmeet ja kuuden päivän sota jäivät kesästä mieleen. Helvi kortteerasi general assistant managerin kodissa niin pienessä huoneessa, ettei sinne mahtunut edes aikuisen sänkyä. Isäntä pelotteli hänet, ettei hän sotatilan takia pääsisi matkustamaan takaisin Suomeen.

Koko kesän Helvi nukkui puoliksi solmussa liian pehmeällä hetekalla valittamatta. Täysihoidosta hän tietenkin maksoi, mutta vastinetta rahalle hän ei osannut vaatia. No, saihan Helvi kuumasta kesästä opintoihin vaadittavan maassaolotodistuksen To Whom It May Concern, oppi viikkaamaan pyyhkeet ja tyynyliinat englantilaisittain, pesettämään kaikki vaatteet pesulassa, juomaan maitoteetä, syömään paahtoleipää marmelaadin kanssa, tiskaamaan astiat huuhtelematta ja varsinkin karttamaan nelikymppisiä naimisissa olevia miehiä. Ja sen verran tienatuksi rahaa, että sai ostetuksi paluulipun ja tuliaisiksi kaikille sisaruksilleen neuleet. Niillä sen reissun sai kuitatuksi.

-----

Pakinaperjantain aiheesta 40.

True Summer

2007-07-27T16:22:00.000+03:00

Korpikylillä meikeistä ei tiedetty juuri mitään 50-luvulla. Sanomalehden kuvat olivat mustavalkoisia ja Kotilieden mainoksista muistan vain saippuat, Oiva, Lux, Sunlight. Niillä saisi ne maskit pois. Korkeintaan Vitalista ja Niveaa laitettiin naamavärkkiin, jos se silotusta kaipasi. Huulipunaa olin nähnyt vain Helsingin tädin huulissa. Aakkoset meikkaamiseen opin siskolta, joka kävi Helsingissä koulua. Aika nuorena hänen käsilaukustaan löytyi oikeaa huulipunaa ja jotakin kulmaväriä.

Kotikylän työväentalolla oli satunnainen elokuvailta. Me siskokset laitoimme itsemme koreaksi. Minun piti putsata hampaat ruokasuolalla, koska käytettävissä oleva huulipuna korosti liikaa mustikoiden värjäämää hammasriviäni. Kulmat vedin komeiksi mustiksi kaariksi, koska silloin minulla ei vielä ollut värianalyysin täsmätietoa. Meikatessahan pitää ottaa huomioon hiusten, silmien ja ihon väri. Kaikki ei matsaa kaikkeen. Vieläkin muistan, mikä hirvitys katseli minua kammarin peilistä ennen kylänraitille lähtöä. Mutta se oli kuulemma hienoa se! Luultavasti lähtömme ihmisten ilmoille ilman naamanpesua olisi evätty, jos vanhempamme olisivat olleet näkemässä. Vaatteista en muista mitään enkä elokuvasta, mutta sen muistan, ettei kukaan tullut edes juttusille kanssamme pihalla. Pitkät katseet kyllä muistan. Pimeässä salissa outo naamio ei aiheuttanut hämmennystä.

Äiti ei koskaan käyttänyt edes huulipunaa muista maskeista puhumattakaan. En minä muista, että se maalaaminen, kuten sitä silloin sanottiin, vasiten kiellettyäkään olisi ollut. Koulussa ei saanut kyllä pitää pitkiksiä eikä esiintyä meikattuna. Mallin perin äidiltä. Joskus nelikymppisenä aloin kaiken varalta sivellä Oil of Ulay:ta naamaani iltaisin, kun siitä tuli niin tyttömäinen olo. Suunnilleen samoihin aikoihin (olin kai itse vihjannut) sain äitienpäivälahjaksi sen värianalyysin. Se oli melko kallis, mutta sain sen sillä perusteella, etten tuhlaisi turhaan rahoja vääränvärisiin vaatteisiin. Sillähän sitä palvelua mainostettiin. Koko garderoobi olisi sitten yhteensopiva. Ja totta se olikin.Väripaletin saatuani en löytänyt entisen vertaa oikean värisiä vaatteita. Rahaa säästyi. Silkkihuivimetkuilun lisäksi ko. analyysi-istuntoon kuului maski l. meikkaus juuri minulle, joka olen siis True Summer, sopivilla sävyillä. Valokuvakin otettiin ennen ja jälkeen.

En oikein tohtinut vilkuilla edes näyteikkunoita, kun lähdin analyytikon tai konsultin luota kotia kohti. Ikkunoiden pinnasta minua katseli vieras ihminen. Se en ollut minä. Rukoilin, ettei ketään tuttua tulisi vastaan. Hävetti kävellä autolta pihan läpi kotiovelle. Kaiken kukkuraksi eräs tuttavapariskunta oli juuri tulossa pistäytymään. Aioin kiireesti mennä pesemään koko komeuden pois, mutta en ehtinyt. Kauneus on tosiaan katsojan silmässä, koska mieheni ei pistänyt lainkaan pahakseen uutta lookiani ja vieraatkin vallan ihastelivat, miten luonnollisen kaunis meikki oli. Tämän voi tietenkin tulkita vain yhdellä tavalla.

-----

Pakinaperjantain aiheesta Naamio/Maski

Savuista

2007-07-20T18:35:00.000+03:00

Korpikyliltä löytyy paljon hylättyjä savuja. Niistä on jouduttu muuttamaan työn ja työnhakijoiden kohtaantomistoiveissa sinne, missä ihmisten on asuttava limittäin ja päällekkäin. Ja syötävä E-lisäaineisia ruokia, koska osittainenkin omavaraisuus on taajamissa käynyt mahdottomaksi. Ostimme aikoinaan kesämökiksi rappiotilan. Ensimmäisinä kesinä pihaamme pölähti milloin minkäkinlainen porukka. Jotkut tulivat peräti taksilla. Autiotalojen pihapiirit siis katsotaan jokamiehen maaksi.

Ihminen on tunnetusti utelias. Järven toisella puolella yhtä korkealla mäellä on talviasuttu talo. Katselin ikkunasta järvelle. Reppuselkäinen mies nousi rantapolkua. Kaikenlaisiin yllätyskulkijoihin jo tottuneina emme suuresti ihmetelleet asiaa. Tulosuunta vain ihmetytti. Hän ei sentään kääntynyt kiireesti pois kuten monet autolla mäelle nousseet. Autot kääntyvät ärhäkästi ja jättävät vain savuvanan jälkeensä. Tämä rehti isäntä sanoi huomanneensa piipustamme nousevan savua ja päätti tulla tutustumaan. Savu siis kutsui luokseen, vaikka emme arvanneet hallitsevamme savumerkkejä.

Savu toisaalta kirvelee silmiä ja työntää pois luotaan kuten jokainen savusaunan omistanut tai tulipalon silminnäkijä tietää. Minäkin. Joskus sattuu ja tapahtuu: Viime viikolla kyökin palovaroitin alkoi ulvoa kuin sireeni. Tuli vain hiukan savua sisään, kun viritin hellan uuniin tulta. Yritin kepillä toppuuttaa varoitinta, mutta se vain jatkoi ulvontaansa. Normaalioloissa huonokuuloiselta vaikuttava mieheni säntäsi sisälle.

Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Minä vain yritän hellan uuniin tulta.. Kyllä tämä tästä. Toisit edes kuivempia klapeja.

Ei sitä sillä lailla saa tällä kelillä vetämään. Mikset ottanut tohoa?

Vasta hiljan savustimme koko talon. Talven jäljeltä ja sateisina kesinä hormit ovat aina kylmänkosteat ja narraavat toisaikaisia tulentekijöitä. Tuli ensin ikään kuin ottautuu tuohisiin ja paperisuikaleisiin. Mutta mitä vielä. Selkäsi kun käännät, savukin kääntää suuntansa. Jos siinä vaiheessa erehtyy avaamaan tuhkaluukut, saa silmänräpäyksessä mustat noet silmilleen, hellaneduspellille ja pitkin lattiaa. Hetkessä huusholli muistuttaa savutupaa. On laskeuduttava kontalleen ja pidätettävä hengitystä samalla, kun yrittää kiirehtiä avaamaan ikkunoita. Jos vaikka läpiveto auttaisi. Ei auta. Piipun kylmä ilmapatsas on savua voimakkaampi syöksyvirtaus. Musta noki nuolee ahnaasti uunin kylkiä ja savun haju takertuu tiukasti vaatteisiin ja hiuksiin. Musta noki laskeutuu hiljalleen kaikille pinnoille. No, tulipa siivottua perusteellisemmin kuin olimme ajatelleet.

Yleensä ei kannata juuri minkään asian kanssa turhaan tohottaa, mutta kevään ensimmäisten tulien teko on tohottamisen väärti. Tuhkaluukut auki ja tuli tohoon ja siitä vain tohottamaan lämpöä hormiin. Ja pian savu alkaa vetäytyä oikeaan suuntaan. Ulos- ja ylöspäin. Mikä ihana veto ja humina! Pitää oikein mennä ulos ihailemaan, miten kauniina kiehkuroina savu nousee kahdesta piipusta ja vilkaista samalla vastarannalle, josko sielläkin savu vielä nousisi.

-----

Pakinaperjantain haastesanasta savu.